Käsivammaisesta käsityönohjaajaksi

Haastattelu

Halusin onnettomuudesta huolimatta ehdottomasti käsityöammattiin, olin aina halunnut. Kukaan ei nauranut hontelo-otteisen yksikätisen käsityöhaaveille.

Anneli Tägtström

Iltaohjaaja

Aamuyöstä alkaen taikinakoneella oli ilmennyt häiriöitä. Suuri taikinaerä epäonnistui, ja iltapäivällä aloitimme valmistuksen uudelleen. Kuljetinhihna syötti leipää nostatuslinjalle, mutta leivät kasautuivat pinoon ja päällekkäin, ja kone pysähtyi. Ryhdyin siivoamaan linjaa, kurotuin ottamaan leipiä. Valokennoon olikin päässyt taikinahippu, ja kone automaattisesti palautti linjan nostamaan uutta leipäerää. Yhtäkkiä käteni oli telojen välissä. Muistan temponeeni käden irti ja kokeilleeni pysyykö se kasassa vai irtoaako kokonaan.

Vaikka olin koko ajan tajuissani, onnettomuushetki on suurelta osin pyyhkiytynyt mielestäni. En muista sattuiko tai rämähtikö, en tainnut ehtiä edes säikähtää. Työtoveritkaan eivät olleet nähneet itse työtapaturmaa. He olivat kuulleet vain huudon.

Toiveajattelua kuvitella kuntoutuvansa entiseen

Olen jauhopeukalo, olen aina pitänyt leipomisesta ja ruuanlaitosta, nauttinut kaikenlaisesta käsityöstä. Hakeuduin aikanaan hotelli- ja ravintola-alan oppilaitokseen, työskentelin leipomossa, kahvilassa ja myöhemmin tehtaassa. Kun pääsin vakituiseen leipomotyöhön, olin tyytyväinen. Käsillätekeminen ja työn vaihtelevuus viehättivät. Pitkot, pikkupullat, viinerit! Lajikkeet vaihtuivat jatkuvasti. Välillä saatoin työskennellä leipomon kahvilassa. Nautin työstäni.

Hetkessä elämäntilanteeni muuttui. Etusormeni ei toiminut, ranne oli jäykkä. Paluu entiseen työhön oli mahdotonta, olin koukkukäsi. Lääkärinlausunnon mukaan "kyynärvarren alueelle tuli laajat pehmytkudosvammat, murtumat ja hermovaurio. Potilas on katsottu jatkossa työkyvyttömäksi raskaaseen toistotyöhön." Toiveajattelua oli kuvitella kuntoutuvansa entiseen ammattiin. Lääkäri kielsikin leipomotyön, en olisi siihen kyennytkään. Omin avuin en päässyt edes liikkeelle, mieheni vei ja kuljetti.

Vammautunut käsi olikin mahdollisuus

Joskus pohdin onnettomuuden syitä, oliko leipomon työturvallisuus rempallaan vai olinko minä vain ollut huolimaton. Niin tai näin, olisin ainakin toivonut taikinakoneen nappuloiden sijaitsevan käden ulottuvilla. Olisin voinut kenties sammuttaa koneen. Hiukan katkera olin siitä, ettei leipomoyritys tarjonnut työtapaturman jälkeen mitään vaihtoehtoista työtä. Ehkä sellaista ei sitten vain löytynyt.

Luulen uskovani jollakin tavalla kohtaloon, sillä osasin nähdä sattuneessa positiivisia merkityksiä ja tarkoituksia. Onnettomuus tuntui jopa onnenpotkulta, joka voi vie elämääni parempaan suuntaan ja järjestykseen. Lopetin murehtimisen ja uskoin vahvasti löytäväni uuden työn ja ammatin. Poikkinainen, vammautunut käsi ei ollutkaan taakka vaan mahdollisuus, jonka kanssa minun oli elettävä ja toimittava. Todellisista vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista minulla ei ollut aluksi tarkkaa käsitystä. En tiennyt mitä työtä yksikätiselle on tarjolla, mutta halusin kovasti yrittää ja kuntoutua.

Halusin ehdottomasti käsityöammattiin

Työtapaturmavakuutus takasi lakisääteisen kuntoutusedun. Melko pian työtapaturmani jälkeen Vakuutuskuntoutus VKK paneutui asiaani ja otti tehtäväkseen kuntouttaa minut. Ensimmäisen vuoden aikana sain vakuutuskorvauksena 100 %:n palkkaedun, joten talouteni ainakin oli turvattu. Vammauduin syksyllä ja jo seuraavan vuoden keväällä mietittiin kuntoutustani. Hoitavan lääkärin mielestä entisenkaltaisen leipomotyön sai heti unohtaa.

Tampereen Aikuiskoulutuskeskuksessa TAKK:ssa käynnistyi ensimmäinen urasuunnittelukurssi. Se oli suunnattu tukea ja mm. ohjausta tarvitseville työtapaturmapotilaille. Tavoite oli löytää kullekin soveltuva koulutusala ja ammatti.

Minä halusin ehdottomasti käsityöammattiin, olin aina halunnut. Kukaan ei nauranut hontelo-otteisen yksikätisen käsityöhaaveille. Tulevan ammatinhan ei tarvitsisi välttämättä olla tiukkaa tekemistä, kutomista tai ompelemista. Voisin kouluttautua niin pitkälle, että kykenen ohjaamaan muiden työtä.

Neljä kuukautta urasuunnittelua

Urasuunnittelukurssi kesti neljä kuukautta. Kartoitusvaiheeseen liittyi harjoittelujaksoja, joissa työtä saattoi kokeilla ja arvioida selviytymistä ja vammautuneen käden kestävyyttä. Kaksi viikkoa kirjastossa osoittivat että raskaiden esineiden käsittely ja kantaminen eivät minulta suju. Kangasalan käsityökeskuksessa suoritin useita harjoittelujaksoja, yhteensä kahdeksan viikkoa. Sinä aikana innostuin tosissani käsityöalasta.

Olin siihen asti pitänyt itseäni kiinnostuneena harrastelijana, nyt mietin alaa vakavasti otettavana ammattivaihtoehtona. Käsityö ei sittenkään tainnut olla aivan hullu ajatus. Harjoittelu sujui hyvin, sain aikaiseksi. Muistaakseni kudoin mattoakin, mutta niisinnät ja muut sorminäppäryystehtävät eivät onnistuneet, työ oli tuskallisen hidasta. Lääkäri oli varoittanut kutomisesta ja maton paukuttelusta. Eivät ne onnistuneetkaan.

Päivän raskas työ aiheutti käsikipua, ja kostautui monen päivän taukona. Halusin kuitenkin selvittää omat rajani. Halusin kokea kuinka pitkälle voin työssäni mennä. Kevyellä materiaalilla syntyi toki tulostakin.

Harjoituksia ja internaattiopiskelua

Urasuunnittelukurssin aikana vakuutuin käsityöalan sopivuudesta. Vakuutusyhtiö oli ottanut selvää alan koulutuspaikoista. Asuinseudultani löytyi vain yksi mahdollinen, Pirkanmaan Taitokeskus Lempäälässä. Viikon kokeilu käsi- ja taideteollisuusyksikön kudontalinjalla osoitti, etten siellä pärjää. Opettajatkin pitivät vaihtoehtoa minulle liian raskaana ja ehdottivat tutustumista Kankaanpään Opistoon. Siellä saattoi hankkia itselleen alan ammatillisen peruskoulutuksen ja kouluttautua kädentaitojen ohjaustyöhön. Hain oppilaitokseen ja pääsin sinne.

Viikot opiskelin ja asuin Kankaanpäässä, viikonlopuiksi palasin kotiin Pirkanmaalle. Perheelliselle elämänmuutos oli radikaali, ilman kotiväen kannustusta opiskelusta ei olisi tullut mitään. Internaattikoulutus tuntui joskus rasittavalta, mutta ajattelin edetä viikko kerrallaan. Olin päättänyt jaksaa neljä vuotta. Vakuutusyhtiö maksoi koulutuksen ja kuntoutusjaksoni. Koulun aikana osallistuin viisitoista kertaa vuodessa fysikaalisen hoidon kuntoutusjaksolle. Omalla ajallakin oli venyteltävä lihaksia ja nosteltava painoja. Käsi kesti ja kuntoutui.

Artenomiksi ja työnahakuun

Opiskelu ei silti ollut helpompaa kuin mitä se olisi ollut Lempäälässä. Kudoin, tein metalli- ja puutöitä. Tiesin työnteon rajat ja osasin toimia niiden mukaisesti. Huomasin pystyväni ja osaavani. Opiston nuoret opiskelijat hallitsivat asioita enemmän kuin me varttuneemmat. Heillä oli teoreettista tietoa ja pohjatuntumaa, meillä työ- ja elämänkokemuksemme. Sen hyödyntäminen osoittautui voimavaraksi, aivan yhtä hyväksi ja toimivaksi kuin koulupohjakin. Kun valmistuin askarteluohjaajaksi, kädentaitojen ohjaustyön artenomiksi, varsinainen urakka oli vielä edessäpäin.

Luin työpaikkahakemuksia, kävin läpi puhelinluettelot ja työvoimatoimiston sivut. Kirjoitin työpaikkahakemuksia, soittelin työnantajille ja tarjosin itseäni töihin. En tiedä millä perusteella työvoimatoimistot lähettävät asiakkailleen tietoa avoimista työpaikoista. Sitä ei ainakaan tyrkytetä, yhtäkään työpaikkavihjettä en saanut. Uskonkin, että työpaikan löytäminen voi perustua vain henkilökohtaiseen aktiivisuuteen, omaan apuun. Itse kaikki on selvitettävä, itse työ on löydettävä.

Hain työpaikkaa yli vuoden

Työnhaussa huomasin, että olisi viisasta erikoistua johonkin käsityöalan sektoriin. Oma koulutukseni saattaa sittenkin olla liian yleinen. Esimerkiksi kansalaisopistojen ohjaajan työt vaatisivat selkeää erikoistumista tiettyyn materiaaliin, tiettyyn työtapaan. Hoitoalan tuntemus ja koulutus olisivat myös eduksi. Kokemukseni mukaan työnantajat ovat valmiit ottamaan uuden työntekijän työllisyysvaroin, mutta palkkaa eivät maksaisi. Pitääkö muka jokaisella työttömällä olla oma sponsori?

Työpaikkahaastatteluissa kerroin oman taustani, jos koulutusmotiiviani kysyttiin. Kerroin vammautuneeni työtapaturmassa ja tulleeni alalle uudelleenkoulutuksen kautta. On mahdotonta arvioida sen vaikutusta työnantajien ratkaisuihin, mutta luulen sillä olleen merkitystä. Osa työnantajista saattoi epäillä suoriutumiskykyäni. Hain työpaikkaa yli vuoden.

Palkinto kovasta uurastuksesta

Kun sain tietää tulleeni valituksi Aitoon Kotitalousoppilaitoksen iltaohjaajaksi, onnellisuusaste kohosi korkealle, kymppiin. Valinta oli palkinto kovasta uurastuksesta. Vaikka työsuhde päättyy vuodenvaihteessa, uskon saavani jatkoa. Joka tapauksessa olen nyt päässyt kiinni ammatin syrjään, työntänyt jalkani oven väliin. Minulle kertyy alan työkokemusta, jolla on arvoa myöhemmin, seuraavalla kierroksella.

Iltaohjaajana pääsen käyttämään ammattitaitoani. Työpaikkani on lievästi kehitysvammaisten nuorten sisäoppilaitos. Ohjaan ja valvon koulupäivän jälkeistä harrastustoimintaa, vapaa-ajan askareita. Oppilailla on motorisia ongelmia, joten tarkkaa työtä ei tehdä. Maalaamme, käytämme kalvovärejä, valmistamme myyjäistavaroita. Lopputuotokset eivät välttämättä ole täydellisiä, mutta ovat varmasti tekijänsä näköisiä. Kun oppilas yrittää ja saa työn valmiiksi, se merkitsee - ei lopputulos. Työni on lähes aina yksilöohjausta. Se vaatii pitkää pinnaa, rauhallisuutta.

Omasta mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin. Yritän ottaa oppilaat omana itsenään, en pyri heitä muuttamaan. Tehtäväni on luoda virikkeitä, vetää mukaan tekemiseen ja opastaa käsientaidoissa. Koen onnistuneeni silloin, kun oppilas toimii kanssani eikä istu tuijottamassa telkkaria.

Jos sormet puutuvat, ravistelen niitä

Kun ihminen on monta vuotta työelämän ulkopuolella, puuhailee pääasiassa kotonaan, hän kaipaa muiden joukkoon, työyhteisöön. Tauon jälkeen on virkistävää oppia uutta. Aikuisiässä uuteen työhön osaa suhtautua entistä rennommin, stressaantumatta. Aikuisväestöä pitäisi kannustaa koulutukseen, sillä kyky ja taito oppia uutta ei katoa minnekään. Kaikki on kiinni omasta halusta.

Omalla kohdallani kuntoutusjärjestelmä on toiminut jouhevasti, takkuilematta. Käytännön asiat ovat järjestyneet vaivatta. Nyt nautin elämäni tilasta, en oikein edes muista miltä elämäni tuntui, kun käsi vielä oli terve. Muut eivät juuri huomaa käsivammaani. Jos huomaavat, kauhistelevat ja säälivät, kertaan tapahtumat asiallisesti. Osaan suhtautua vammautuneeseen käteeni, joka toki muistuttaa minua menneestä. Kun se muistuttaa ja sormeni puutuvat, ravistelen niitä.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle