Englanninopettaja

Haastattelu

Popmusiikkienglanti ei kanna pitkälle, mutta Harry Potter alkukielellä on tehokas väline. Vieraan kielen oppimisen pohjana on aina hyvä äidinkielen hallinta.

Marja Saarinen, 59 v.

Kielen taju syntyy vain käyttämällä kieltä, kuuntelemalla ja opettelemalla tunnistamaan sen sävyt. Englannin kielessä lähes kaikki on mahdollista, mutta ilmaisu on aina sidoksissa tilanteeseen. Opettajan pitää hallita vieras kieli erinomaisesti, mutta voidakseen siirtää tietoa ja kielentajua häneltä vaaditaan myös rohkeutta ja kokeilunhalua, persoonallisuutta.

Englantilaisessa sarjassa rikoskomisario selvittää murhaa. Ratkaiseva tekijä rikoksen selvittelyssä on murhaajan yhteiskunnallinen tausta, jonka komisario osaa päätellä epäiltyjen puheesta. Yläluokan vauras nainen käyttää ylärekisterin ilmausta I shall be arriving there, kun taas toinen, tavallinen henkilö puhuu arkikieltä, I`ll be there. Komisariolla on kielen taju, ja hän ratkaisee tapauksen.

Abikursseilla käsittelen kielen sävyjä, ohjaan opiskelijoita tunnistamaan arkikielen ja muodollisen kielen eroja. Nuoren tulee oppia myös omaikäistensä kieltä, ei vain muodollista englantia. Jos opettaja ei hallitse nykykielen vaihteluja, nuori oppii puhumaan teennäistä englantia. Yritän opettaa nuorta ymmärtämään kokonaisuuksia, käyttämään kieltä luontevasti ja suhtautumaan kriittisesti median välittämään englanninkieleen. Kielitaito ei ole itseisarvo vaan kommunikointiväline.

Hyvää englannin kielen suullista ja kirjallista taitoa tarvitaan nykyisin kaikkialla. Työpaikoilla puhutaan englantia, ja viihteen seuraaminenkin vaatii englannin kielen taitoa. Popmusiikkienglanti ei kanna pitkälle, mutta Harry Potter alkukielellä on tehokas väline. Vieraan kielen oppimisen pohjana on aina hyvä äidinkielen hallinta.

Opetustyö, dramatiikkaa parhaimmillaan

Työskentelen Vantaan Martinlaakson lukion englanninopettaja. Aiemmin opetin englannin ohella saksaakin. Pärjään myös kouluruotsilla, aikuisena opiskelin innokkaasti espanjaa, ja omalta lukio- ja yliopistoajoiltani muistan latinaa ja ranskaakin. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana olen luonut oman tapani opettaa englantia. Olen aina ollut ahkera opettaja. Mietin ja pohdin opetusta työmatkoillani, valmistelen tuntini hyvin, ja tunnen onnistuvani työssä usein.

Yritän löytää menettelytapoja, joilla saan opiskelijat kiinnostumaan, motivoitumaan, miksei viihtymäänkin. Mistä en itse innostu, sitä en tarjoa opiskelijoillekaan. Tärkeintä opetustyössä on ohjata opiskelija ajattelemaan ja analysoimaan lukemaansa ja kuulemaansa. Oppimista ja ymmärtämistä auttavat hankittu tieto, omat kokemukset, muistaminen, jopa arvaaminen.

Työkieli oppitunneillani on luonnollisesti englanti. Äidinkieltä käytän vain, kun haluan havainnollistaa kielen logiikan ja rakenteen eroja. Englanninkieli on luonteva osa kanssakäymistä oppituntien ulkopuolellakin. Lukiossa kielen opiskelu aloitetaan aina helpoilla kurssiteemoilla: minä, perhe, koulu. Teemoja laajennetaan opiskelijoiden kehitysvaiheen mukaan, kurssien edetessä siirrytään minästä maailmaan, konkreettisesta abstraktiin. Englanti kiinnostaa opiskelijoita, joten he suhtautuvat vakavasti opiskeluunsa.

Minusta olisi varmaankin pitänyt tulla näyttelijä, dramatisoin mielelläni opetusta, heilutan käsiäni, ilmeilen, taputtelen opiskelijoita, laulan ja laulatan. Opiskelijat eivät tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta he lähtevät mukaan. Suut pannaan rohkeasti tötterölle, kun opetellaan selkeää ääntämistä. Liioittelu ääntämisharjoittelussa on dramatiikkaa parhaimmillaan.

Lamaannun vasta työpäivän jälkeen

Opiskelijaryhmät ovat aina suuria, niihin saattaa kuulua jopa neljäkymmentä oppilasta. Olen hädin tuskin ehtinyt oppia nimet, kun ryhmä vaihtuu, ja kaikki alkaa alusta uuden kokoonpanon kanssa. Oppilaiden vaihtuvuus kuormittaa aina vain enemmän. En tunne opiskelijoiden oppimishistoriaa, koska en ole opettanut heitä aikaisemmin. Oppilastuntemuksen vähäisyys hankaloittaa opetustyötä. Opetusvelvollisuuteni on osa-aikaeläkkeen johdosta normaalia pienempi, mutta silti kohtaan yli sata opiskelijaa, joiden kanssa työskentelen ehkä vain seitsemän viikkoa.

Suuresta ryhmäkoosta huolimatta tunneilla keskustellaan ja luetaan paljon. Luen itsekin ääneen tarinoita. Elävä puhe on tehokkaampi kuin äänentoistolaite. Tunneillani on hyvä ilmapiiri, mutta ympäristö asettaa rajoituksensa. Neljänkymmenen aikuisen luokassa on paljon fyysisyyttä mutta vähän happea.

Koeviikot ovat rankkaa aikaa sekä opettajille että opiskelijoille. Viikon jokaiselle päivälle riittää kokeita. Pyrin arvioimaan kaikki koesuoritukset ennen seuraavan jakson alkua, johon mennessä on myös virittäydyn uusiin kursseihin ja uusiin ryhmiin. Koeviikkojen aikana teen töitä yleensä niin kauan, kun pysyn hereillä. Syksyn ylioppilaskirjoitukset keskeyttävät juuri vauhtiin päässeen koulutyön valvonta- ja korjaustyöllä.

Huonona päivänä asiat voisivat mennä pieleen, ellen olisi oppinut keräämään voimia ja keskittymään. Kun astun luokkaan, unohdan omat vaikeuteni ja lamaannun vasta työpäivän jälkeen. Haluan tehdä työni hyvin. Urani alkuvuosina kaipasin tukea, mutta kenties olikin vain hyväksi tehdä kaikki itse ja löytää oma linja. Nuoret kollegani saattavat joskus turvautua apuuni, mutta harvoin hekään pyytävät neuvoa itse opetustyöhön, koska luultavasti haluavat tehdä työstä omanlaisensa. On tärkeää opettaa persoonallisella tavalla, sillä oma innostus ja nautinto näkyvät luokassa, parhaassa tapauksessa siirtyvät opiskelijoihin.

Opettajan täytyy uskoa itseensä

Olisin aikoinani päässyt opiskelemaan kauppakorkeakouluun, mutta valitsin opettajan uran. Uskoin opettamisen olevan numerotyöhön verrattuna itsenäistä ja luovaa. Opiskelin Helsingissä ja aloitin opettajaurani Tuusulan kunnan kiertävänä englanninopettajana jo ennen valmistumistani. Valmistuttuani pääsin kieltenopettajaksi Martinlaakson yksityiseen oppikouluun, joka peruskouluun siirryttäessä jakautui lukioon ja peruskouluun.

Olen siis tehnyt töitä samassa koulussa vuodesta 1973 lähtien. Martinlaakson lukio tunnetaan Vantaalla hyvämaineisena ja vetovoimaisena oppilaitoksena. Työskentelin opettajien kouluttajana Helsingin normaalilyseossa lukuvuoden, mutta palasin takaisin omaan kouluuni. Kaipasin tuttua työympäristöä ja työyhteisöä, joita opin arvostamaan poissa ollessani.

Olen aina pitänyt oman englannin kielen taitoni terässä. Se on vaatinut aktiivista otetta, koulutusta ja matkustelua. Päinvastoin kuin yrityselämässä opettaja kouluttautuu yleensä omalla kustannuksellaan vapaa-aikanaan. Kesäloman alussa osallistuin kursseille, ja joka kolmas vuosi olen tavannut käydä joko Englannissa tai Yhdysvalloissa ylläpitämässä ja kehittämässä kielitaitoani. Nykyään internet helpottaa suunnattomasti työtäni. Ennen kävin itsenäisyyspäivän aikaan hakemassa englantilaiset lehdet Lontoosta, nyt näen ne tietokoneeltani.

Opetustyön ohella olen ollut mukana laatimassa oppikirjoja, osallistunut ylioppilastutkintolautakunnan työhön, toiminut aktiivisesti alan järjestöissä ja ollut asiantuntijana opetushallituksen työryhmissä. Kaikki se on kehittänyt ammattitaitoani. Aikanaan harkitsin jopa rehtorinkin tehtävää, mutta lapsenlapset ja golf veivät voiton.

Opettaja aloittaa uransa kevyin eväin, yliopistossa hankittu teoreettinen tietämys ei riitä. Opettajan täytyy tehdä töitä vuosikausia todellisen ammattitaidon eteen ja uskoa itseensä. Hänen pitää panna itsensä peliin ja nauttia nuorten positiivisesta energiasta. Nuorten kanssa työskennellessäni pysyn itsekin virkeänä. Rakkaus ja into englannin kieleen ja kulttuuriin ovat käyttövoimani. Olen aito anglofiili. Englanti ja muut vieraat kielet ovat tärkeitä kulttuurituntemuksen välikappaleita. Siksi lukiossa pitäisi opiskella nykyistä enemmän saksaa, ranskaa, espanjaa, italiaa, venäjää.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Jukka Uotila