Tallinnasta opettajaksi Suomeen

Haastattelu

Pidän opettajan työstä varmaan siksi, että kaikki päivät ovat erilaisia ja päivät kuluvat hyvin nopeasti, kun vertaa esimerkiksi toimistotyöhön. Opettaminen on luovaa. Koulutyössä on totta kai paljon rutiineja, mutta niitä voi aina yrittää tehdä erilailla.

Niina Utso 51, Vantaa
Yläasteen opettaja

Monikulttuurinen perhe

Kysymys "Miksi olet tullut Suomeen?" saattaa tuntua joistain maahanmuuttajista loukkaavalta. Olen oikeastaan kotoisin maahanmuuttajataustaisesta perheestä neuvostoaikaisessa Virossa, joten olen jollain tavalla tottunut kysymykseen. Venäläinen isäni vietti viimeisen sotavuoden Buchenwaldin keskitysleirillä Saksassa lähellä Weimaria. Entisiä sotavankeja pidettiin isänmaan pettureina sodan päätyttyä, eikä heillä ollut samoja oikeuksia kuin muilla. Tämän takia isälläni ei ollut enää oikeutta asua kaupungeissa sodan jälkeen, vaikka hän oli Pietarista kotoisin. Virolaisen ystävänsä kautta hän tuli Viroon saadakseen edes jotain työtä.

Äidilläni on suomalaiset sukujuuret ja hän on syntynyt Inkerinmaalla Pietarin lähellä. Jatkosodan aikana saksalaiset toivat äitini perheen Suomeen yhdessä noin 60 000 muun inkeriläisen kanssa, mutta sodan loputtua Neuvostoliitto vaati Neuvostoliiton kansalaisten palauttamista sisältäen myös sieltä evakuoidut inkeriläiset. He eivät kuitenkaan saaneet palata kotiseudulleen, vaan suurin osa karkotettiin Siperiaan. Äitini perhe onnistui muuttamaan Viroon, koska enoni vaimo oli virolainen. Isäni ja äitini tutustuivat Virossa. Kun äitini meni naimisiin venäläisen isäni kanssa, saivat äitini ja isovanhempani jäädä Viroon. Äitiäni pidettiin aina poliittisesti epäilyttävänä neuvostoaikaisessa Virossa, koska hän oli inkeriläinen.

Vanhempieni taustoista huolimatta meillä puhuttiin kotona viroa ja elimme hyvin virolaisesti. Puhuin suomea aivan lapsena äitini kanssa, mutta unohdin kielen. Puhuin isäni kanssa venäjää, mutta venäjän taitoni ei ollut kovin hyvä ennen kouluunmenoa. Perheeni asui pienellä paikkakunnalla nimeltä Mustla, Etelä-Virossa lähellä Viljandia. Siellä on nykyään vain noin tuhat asukasta.

Maantieteilijänä Virossa

Lapsuudessa haaveenani oli matematiikan opettajan ammatti, mutta yläasteikäisenä tulin toisiin ajatuksiin. Joskus lukion loppuvaiheessa ajattelin vielä lääkärin ammattia, sillä veljeni oli juuri valmistunut lääkäriksi ja äitini oli sairaanhoitaja. Olin aina ollut kiinnostunut myös maantieteestä ja hain sitten Tarton yliopistoon opiskelemaan alaa. Suuntauduin opinnoissani kulttuurimaantieteeseen, mutta tein myös sivuaineopintoina opettajan pätevyyden maantiedosta. Maantiede on yhdistänyt omaa perhettäni, sillä vanhin poikani on myös suorittanut tutkinnon maantiedosta Tarton yliopistossa. Myös anoppini on samalla alalla ja mieheni on koulutukseltaan geologi.

Ehdin työskennellä Virossa hiukan yli kymmenen vuotta maantieteilijänä ennen muuttoa Suomeen. Aloitin työurani Tallinnassa työministeriön työvoimaosastolla, jossa tutkittiin mm. demografiaa ja työvoiman tarvetta. Neuvostoliiton aikana jaettiin asuntoja työpaikan mukaan ja vaihdoin maatalousministeriöön töihin, koska sen kautta oli mahdollista saada kahden vuoden sisällä isompi asunto. Meillä oli työministeriön aikana vain yksiö ja yhteiskeittiö ja perheessä oli pieni lapsi. Maatalousministeriön toimistotyöhön ei tarvittu edes korkeakoulututkintoa, mutta vaihdoin asunnon takia sinne. Maatalousministeriön aikana sain toisen pojan. Vaihdoin opettajan töihin, kun työpäivät olivat lyhyempiä. Työ sopi hyvin perheellemme, koska lapset olivat pieniä.

1990-luvun alussa minulle tarjottiin töitä yksityisessä juuri perustetussa gallupyrityksessä. Työ oli hyvin mielenkiintoista ja haastavaa, ja sain siinä hyödyntää kulttuurimaantieteeseen kuuluvaa väestötieteellistä koulutustani ja osaamistani. Suunnittelin haastatteluissa käytettäviä otoksia ja menetelmiä. Työskentelin yrityksessä noin vuoden verran ennen muuttoani Suomeen.

Uusi kotimaa

Olin käynyt kerran Suomessa suomalaisen opettajatutun kutsumana. Vaikka maa oli mielestäni aivan ihana, en olisi halunnut muuttaa, sillä minulla oli hyvin mielenkiintoinen työ ja Viro oli kotimaani. Mieheni halusi kokeilla kuitenkin vielä jotain muuta ja 1990-luvun alussa elettiin poliittisesti levotonta aikaa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi. Minulla oli sisäinen pelko siitä, että tulee sota. Olen kasvanut sodan pelossa, sillä äitini pelkäsi aina sotaa. Minulla on kaksi poikaa, enkä halunnut heidän joutuvan ainakaan Neuvostoliiton armeijaan. Haimme muuttolupaa paluumuuttajina vielä Neuvostoliiton aikaan. Muutimme kuitenkin vasta Viron itsenäistymisen jälkeen. Mieheni tuli ensin Suomeen loppuvuonna 1991 ja minä muun perheen kanssa vuoden 1992 tammikuussa.

Tulimme Suomeen lama-aikana ja meillä molemmilla oli aluksi vaikeuksia löytää töitä. Minä päädyin opiskelemaan päätoimisesti ja mieheni teki töitä, mitä vain sai. Mieheni kävi työvoimatoimiston kautta ympäristöalan koulutuksen, mutta töitä ei löytynyt kurssin jälkeen, mikä oli tietysti meille iso pettymys. Hän kouluttautui lisää taloustieteisiin ja näistä opinnoista oli hyötyä, sillä hän työllistyi. Hän työskentelee nykyään yritysneuvojana ja pitää uudesta ammatistaan hyvin paljon. Taloudellisesti oli tuolloin välillä tiukkaa, mutta aina me jotenkin pärjäsimme. Olen välillä ihmetellyt, kuinka me selvisimme, kun autoimme myös tuttavia ja sukulaisia Virossa.

Opintojen kautta takaisin työelämään

Hain opintojeni rinnastamista Suomessa ja sain apua opetushallitukselta, kun en tiennyt, mitä tehdä. Minulle kerrottiin, että minun tuli lukea biologiaa sivuaineen verran. Pääsin opiskelemaan biologiaa seuraavana syksynä. Ennen sitä kävin puoli vuotta suomen kielen kurssilla. Opiskelin myös yliopistolla ulkomaalaisille opiskelijoille tarkoitetulla suomen kielen ja kulttuurin kurssilla. Suomen opiskelu oli todella kivaa ja antoisaa.

Opiskelin myös kemiaa sivuaineen verran. Tein opetusharjoittelun biologiasta suomen kielellä. Sain paljon tukea opintoihin Suomessa ja aikakausi onkin siksi jäänyt positiivisena mieleeni, vaikka etenkin biologian opiskelu oli vaikeaa. Heikon suomen kielen taidon takia jouduin kaiken kääntämään ja opiskeluun kului paljon aikaa.

Sain opintoni päätökseen vuonna 1995 ja sain heti tuntiopettajan töitä Itäkeskuksen peruskoulusta. Minulla oli siellä kemian tunteja kuitenkin vain 10 tuntia viikossa. Sain melko pian myös Jakomäen yläasteelta lisätunteja ja olin sen jälkeen viisi vuotta kahdessa koulussa tuntiopettajana. Olen todella kiitollinen Itäkeskuksen kemian opettaja kollegalleni, joka opetti minua tekemään demoja, joihin en ollut saanut koulutusta. Minulla oli lopulta Itäkeskuksessa 14 tuntia viikossa, mikä ei ollut kuitenkaan riittävä määrä päätoimisuuteen.

Jakomäen rehtori oli pyytänyt minua jo monta vuotta ottamaan lisää tunteja. Jäin Itäkeskuksesta pois ja olen opettanut sen jälkeen vain Jakomäessä. Opetin aluksi siellä vain maahanmuuttajien valmistavia luokkia. Kun sieltä lähti pois yksi luonnontieteiden opettaja, sain lisää kemian tunteja. Sain myös luokanvalvojatehtäviä maahanmuuttajaluokilta. Tänä vuonna sain ensimmäisen kerran yleisopetuksen valvontaluokan. Olen ollut nyt 12 vuotta päätoimisena tuntiopettajana aina vuosi kerrallaan, mutta viime keväänä sain sopimuksen, joka on toistaiseksi voimassa oleva, eikä enää määräaikainen.

Mielestäni maahanmuuttajataustaisena täytyy joskus tehdä töitä enemmän ja olla jopa parempi kuin suomalainen, jotta olisi kilpailukykyinen ja kykenee säilyttämään kilpailukykynsä työmarkkinoilla. Kilpailukykyä voi rakentaa esimerkiksi paremmalla kielitaidolla tai paremmalla koulutuksella. Maahanmuuttajataustaisena ei voi niin vaan vaatia, mutta pitää myös näyttää, että osaa. Kun aloitimme elämämme Suomessa, oli monesti todella vaikeaa, mutta aina löytyi joku, joka auttoi, kunhan vain jaksoimme itse yrittää.

Nykypäivänä ihmiset matkustavat paljon ja ovat paljon kansainvälisempiä. Omaa elämääni on rikastuttanut monin tavoin se, että olen saanut opiskella ja työskennellä kahdessa maassa.

Opettajan työ on luovaa

Jakomäen koulu on monikulttuurinen ja kansainvälinen. Oppilaita on tällä hetkellä varmaan yli kymmenestä kansallisuudesta. Koulussa on muitakin maahanmuuttajataustaisia opettajia. Opetusaineina minulla on nykyään biologia, maantieto, kemia sekä myös matematiikka ja fysiikka. Opetan tavallisia yleisopetuksen luokkia, mutta myös maahanmuuttajien valmistavia luokkia ja 10-luokkia. Jakomäen yläastetta pidetään vaativana kouluna, kun koulussa on myös erityisopetuksen luokkia.

Pidän opettajan työstä varmaan siksi, että kaikki päivät ovat erilaisia ja päivät kuluvat hyvin nopeasti, kun vertaa esimerkiksi toimistotyöhön. Opettaminen on luovaa. Koulutyössä on totta kai paljon rutiineja, mutta niitä voi aina yrittää tehdä erilailla. Vaikka on kuinka suunnitellut tunnin etukäteen, niin pitää improvisoida ryhmän ja luokan mukaan. Meillä on hyvä työilmapiiri Jakomäen yläasteella ja vaikka henkilökunta on osittain vaihtunut näinä vuosina, on ilmapiiri säilynyt hyvänä.

Koulumaailman kiire on välillä todella väsyttävää. Kuten monen muunkin ammatin kohdalla, niin negatiivista palautetta saa kuulla melkeinpä useammin kuin positiivista palautetta. Se on kuluttavaa. Ilman pitkää kesälomaa en jaksaisi opettajan työtä. Lomalla saa rauhoittua ja nollata hermosolut.

Helsingissä on suunnitteilla isoja uudistuksia kouluverkkoon. Suunnitteilla on mm. Jakomäen ala-asteen ja yläasteen yhdistäminen, mutta suunnitelmalle tuli nyt kahden vuoden lykkäys. Nämä yhdistämissuunnitelmat ovat tietysti varjostaneet kouluarkeamme ja työmme jatkuvuutta.

Haastattelu ja teksti: Anu Likonen
Kuvat: Nanni Akkola