Linja-autonkuljettaja

Markku, 54 v

Säännöllisesti epäsäännöllistä. Sellaista on linja-autonkuljettajan työ. Olen syntynyt Karkkilassa ja asunut täällä koko ikäni. Toisaalta olen kuitenkin työn valossa katsottuna luonnoltani aika liikkuva.

Kai minusta alun perin piti tulla maanviljelijä. Ainakin möyrin innolla maata ja tykkäsin etenkin traktoreista. Koneet ovat kiinnostaneet minua aina. Koulun jälkeen valmistuin hitsariksi. Sitten lähdin merille ja olin neljä vuotta. Sinä aikana tuli kierrettyä Venezuelat ja Kap Hornit, mutta sitten tuli ikävä kotiin. Tämän jälkeen olin rekkahommissa ja olisin varmasti vieläkin, mutta selkä ei kestänyt. Olin aikaisemmin ajanut linja-autokortin, mutta lähinnä huvin vuoksi.

Tuntumaa linja-autokuskin työhön tuli otettua jo rekka-aikoina, sillä ajoin viikonloppuisin keikkoja. Nuo viikonloppuajot olivat tavallisesti aika lyhyitä ja lähiseuduilla ajettuja tilausajoja. Selkä teki kuitenkin tempun ja oli lopetettava rekkatyöt. Olin tuolloin töissä suuressa konsernissa ja pyysin päästä siirtymään toiselle osastolle. Se ei kuitenkaan onnistunut. Tuolloin kuulin, että paikallisessa pienemmässä linja-autoyrityksessä oli kuljettajan paikka avoinna. Hain ja pääsin.

Välillä saa ja pitääkin laulaa

Talo oli entuudestaan tuttu, olinhan ajanut viikonloppukeikkoja sen leivissä. Tuossa talossa ajoin muun muassa pitkiä, viikon mittaisia tilausajoja eri puolille Eurooppaa ja useita kertoja myös Lappiin. Noilla retkillä kuljettaja saa olla monena. Välillä saa ja pitääkin laulaa. Jossain reissuissa olen saanut oikein tunnustusta siitä, miten osaan kaikki maakuntalaulut. Ennen tilausajoilla jaettiin matkalaisille laulukirjatkin, että matka taittuisi rattoisammin, nykyään sellainen on harvinaisempaa.

Pienessä talossa on hyvin erilainen henki kuin isommassa. Olen nykyisin taas isossa yrityksessä, ja välillä tuntuu, että olemme vain numeroita, PIN-kortteja. Tässä yrityksessä meitä linja-autokuskejakin on useampi sata, ja koko konsernissa on kaikkiaan 2 000 henkeä. Toisaalta ison talon etuihin kuuluu se, että kalusto on hyvää ja että palkka tulee jämptisti ajallaan.

Sinänsä linja-autonkuljettajan työ on luonteeltaan säännöllisesti epäsäännöllistä. Työaika tasataan kahden viikon jaksoissa. Päivät ovat pitkiä, mutta välissä on tasauspäivien vapaita. Ajoajan lisäksi päivään kuuluu odotustunteja. Niitä ei lasketa varsinaiseen työaikaan, mutta niiltäkin maksetaan palkkaa. Sitten ovat vielä palkattomat tauot. Nykyisin nämä tauot ovat lyhentyneet. Pisimmillään ne ovat nyt tunnin ja 45 minuuttia, kun ennen saattoi päivään sisältyä kuudenkin tunnin tauko.

Aikataulut kiristyneet

Voisi sanoa, että työtahti on kiristynyt kaikin tavoin. Olen ollut alalla nyt likemmäs 30 vuotta, ja tänä aikana aikataulut ovat kiristyneet huomattavasti, niissä on välillä suorastaan mahdoton pysyä. Nuoremmat kuskit vielä yrittävät kaikin tavoin pysyä, mutta minä olen katsonut, että tärkeintä on päästä perille niin hyvin kuin voi. Jos on myöhässä, niin sitten on myöhässä, ei siinä hötkyily auta. Kun katsoo vuorolistaansa ja huomaa, että aamukuudesta iltapäivän puolelle on ajettava yhdeltä istumalta, niin vaikea sitä on pitää minuutit aisoissa. Jos matkustajille on vielä aamuruuhkassa ladattava matkakortteja ja pidettävä huoli vaihtoyhteyksistä, ei aikataulu tahdo pitää millään.

Vuosien mittaan on tapahtunut paljon muutoksia myös autoissa. Pari viikkoa sitten tuli sellainenkin kuin robottivaihteinen auto. Hyvä kun osaa ajaa. Joka linjalla on oma autonsa, jossain on keppivaihteinen, toisessa automaatti. Täytyy sanoa, että niinä päivinä, jolloin alla on keppivaihteinen, tulee kyllä tehtyä paljon raskaampi päivä.

Eri linjoilla on erilaiset autot, joten jo aamulla lähtiessä tietää, millaisen auton saa alleen. Nykyään autot ovat vahvoja. Vanhempia sai korjatakin, nyt ei tarvitse, eikä oikein saa koskeakaan. Renkaan saa kyllä vaihtaa, mutta moni muu vika korjataan kännykällä. Juuri vähän aikaa sitten sattui, että peruuttaessani lähtölaituriin Helsingissä huomasin auton olevan rikki. Soitin ajomestarille, joka toi vara-auton tiettyyn risteykseen vähän matkan päähän. Siinä matkustajat saivat kipin kapin vaihtaa autoa, ja ajomestari lähti linkuttamaan hajonneella autolla korjaamolle.

Aivan valtavasti ovat uudistuneet ajan mittaan rahastuslaitteet. Ne ovat nykyään kuin jonkinlaisia tietokoneita. Uusien rahastuslaitteiden tullessa annetaan kyllä perehdytystä, mutta kyllä kaiken oppii oikeastaan vain omatoimisesti, kantapään kautta. Uudet linjatkin näytetään kerran läpi, mutta sitten on osattava. Minulla on helppoa, kun tunnen tämän alueen niin hyvin, mutta kyllä välillä käy sääliksi, kun Virosta tulee poikia, joille näytetään kerran reitti Turkuun ja sitten se pitäisi osata.

Ajan nykyisin reittejä, joiden varrella voi ihailla vaikka jäniksen jälkiä. Paikallisliikenteessä en viihtyisi, vaikka tietysti sinnekin menisin, jos olisi pakko. Olen vuosien varrella kokeillut kaikenlaista ajoa, ollut pikavuoroillakin kuljettajana.

Joustavuus koetuksella

Eri linjoilla on myös usein samat matkustajat, joista osa tulee väkisinkin tutuksi. Toisaalta äsken juuri tuli laskelma, jonka mukaan kuljetamme Nummelasta Helsinkiin joka päivä 2 000 ihmistä, mikä on aika paljon.

Tämä on palveluammatti, jossa pitää osata tulla ihmisten kanssa toimeen. Joustavuutta saatetaan koetella vaikkapa aamuyön tunteina, kun pitkäksi venynyt tilausajo uhkaa venyä vielä pitemmäksi. Kun on sovittu, että paluumatkalle lähdetään yhdeltä, niin puhelin soi vähän vaille yksi ja kysytään, että voitaisiinko lähteä vasta kahdelta. Sama toistuu tuntia myöhemmin. Silloin on vain oltava tiukkana ja sanottava, että kuljetus lähtee sitten tasan kolmelta eikä yhtään myöhemmin.

Linja-autonkuljettajan työssä on iso vastuu, kun kyydissä on 60:kin ihmistä. Sitä ei kuitenkaan parane ryhtyä ajattelemaan tai sitten kannattaa vain kääntää aamulla kylkeä ja vaihtaa toisiin hommiin. Kyllä tätä työtä toisaalta arvostetaankin, vaikka välillä kuulee toisenlaisiakin kommentteja. Kun linja-autonkuljettajat saivat pari vuotta sitten palkankorotuksen, niin joku televisiossa ihmetteli ja totesi, että kaikkihan nyt autoa osaavat ajaa!

Tässä työssä vaanii aina myös onnettomuuden mahdollisuus, liikenteessä kun ollaan. Ei siinä kuitenkin pidä lähteä keliä tai aurinkoa syyttelemään, jos jotain sattuu. Vika on yleensä ratin ja penkin välissä. Jos liukkaalla menee ojaan, niin tilannenopeus on ollut liian suuri. Yhden kerran olen itse ajanut ojaan. Vaikka siitä on jo 15 vuotta aikaa, muistan sen aina, kun ollaan siinä kurvissa. En varmasti toista kertaa joudu ojaan samassa paikassa.

Liikennettäkin suurempi riski kuljettajalle on varmasti veto, joka vaivaa uusissakin autoissa. Niissä syy on usein valtavissa ilmastointilaitteissa, jotka aiheuttavat kovan vedon. Toisaalta, kun kaksikin ovea on auki talvipakkasella yhtä aikaa, se saa aikaan hyvä läpituuletuksen. Ja ikkunoistakin vetää.

Miehinen ammatti

Linja-autonkuljettajan työ on kovin miehinen ammatti, tälläkin alueella on kuskina vain kolme naista, vaikka miehiä on pari sataa. Paikallis- ja pikaliikenteen puolella on jokunen nainen. Ainakin aikaisemmin Kotkan suunta oli tunnettu siitä, että siellä oli enemmänkin naiskuljettajia.

Uralla voi edetä ajomestariksi, jolla on sama koulutus kuin kuljettajillakin, mutta kaikki eivät ajomestariksi edes halua. Siinä saa olla varsinaisena sylkykuppina ja saada kaikki haukut. Jos haluaa päästä kuljetuspäälliköksi, pitää lukea ensin insinööriksi.

Itse on vastuussa vuorostaan

Pienemmässä yrityksessä ovat kaikki kuskit tietysti ihan tuttuja, näin isossa saman talon kuljettajan tunnistaa linja-autoasemalla puvusta. Asemalla yleensä nähdään kollegoja, muuten työ on yksinäistä. Itse on vastuussa vuorostaan ja työn sujumisesta, vaikka itse ei aikataulujaan voikaan sanella. Yleensä alalla vallitsee hyvä henki ja toista kuskia muistetaan morjestaa, kun tullaan tiellä vastakkain. Se vain harmittaa, että tilausajoissa pyörii niitäkin, jotka ovat työkyvyttömyyseläkkeellä. Miten ihmeessä kukaan voi ajaa tilausajoa, jos on eläkkeellä työkyvyttömyyden takia?

Ikä ei yleensä ole alalla mikään ongelma. Vanhempia ei sorsita, ja töissä myös pysytään. Vaihtuvuus on muuten alalla aika suuri. Moni vain käväisee, ja lähtee muihin töihin. Sanoisinkin, että tässä ammatissa viihtyminen on luonnekysymys. Ne, jotka ovat olleet yli kymmenen vuotta, pysyvätkin.

Nykyään alalle tullaan usein erilaisten kurssien kautta. Niillä opitaan erilaisten rahastuslaitteiden käyttöä ja muita käytännön asioita. Painoa kannattaa panna kielitaidolle, jota tarvitaan jatkuvasti enemmän. Kun ajoreitti vie satamaan ja lentokentälle, ei selviä kovin hyvin, jos osaa sanoa vain "Jees, jees".

Alalle aikoville sanoisin, että työssä pärjätäkseen kannattaa olla palveluhenkinen. Nykyään puhutaan paljon myös myönteisen ajattelun merkityksestä, ja se tosiaan auttaa työssä selviämisessä. Linja-autonkuljettajaksi aikovan kannattaa osata vaihtaa rengas, mutta vieläkin tärkeämpää on osata tulla toimeen ihmisten kanssa. Ja sekin on muistettava, että tämä on koko perheen ammatti. Kun yksi perheestä on töissä säännöllisen epäsäännöllisesti, se ei voi olla vaikuttamatta perhe- elämään. Ja pestävää paitapyykkiäkin tulee joka työpäivä.

Haastattelu ja teksti: Marja Holli
Kuvat: Jukka Uotila