LVI-insinööri

Vesa Lassila
Amplit Oy

Olen alalle kasvanut. Isoisäni teki kaivoja ja isäni oli putkipuolen yrittäjä. Minä kuljin isän mukana töissä illat ja vapaa-ajat, ihan pienestä pitäen. Aivan itsestäänselvyys LVI-insinöörin ammatti ei kuitenkaan ollut. Ennen sitä harkitsin ihan vakavasti kokiksi ryhtymistä. Hakupaperit oppiin olivat jo kuoressa lähdössä, mutta en sitten saanut sitä kuorta suljettua ja lopulta revin paperit.

Keskikoulun jälkeen minua kannustettiin kovasti lukioon, niin kotoa kuin koulustakin. Se ei kuitenkaan tuntunut omalta, kun veri veti putkihommiin. Ammattikoulu ei sekään ollut minua varten, sillä olin oppinut niin paljon käytännön asennustyöstä, että olisin voinut silläkin elättää itseni. Menin armeijaan 17-vuotiaana ja sitten vuonna 1980 teknilliseen opistoon, joka kesti neljä vuotta.

Yrittäjyyden haasteet

Isäni yritys siirtyi nimiini jo opiskeluaikana. Hän oli jäämässä sairaseläkkeelle ja kysyi, että jatkatko vai et? En halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä. Teimme päätöksen yhdessä silloisen kihlattuni kanssa ja niin lähdin yrittäjän uraa luomaan.

Isältä perin asiakaskunnan, joka koostui pääasiassa kuluttajista. Aloin lisätä asiakaskuntaa ja työväkeä. Enimmillään liikevaihto oli 10 miljoonaa markkaa ja asentajia oli 15. Olimme mukana urakoimassa mm. sairaaloita ja kouluja, asiakkainamme oli kuntia ja yksityisiä rakennusliikkeitä. Suurin urakkamme oli Porvoon virastotalon putkityöt, jonka arvo oli 3 miljoonaa markkaa. Sain oikein Vuoden Yrittäjä -tittelinkin vuonna 1992.

Varsinainen koitos oli kuitenkin vielä edessä. Yrittäminen oli muutenkin ainaista tasapainoilua ja sitten tuli lama. Pankkitukien ja keinottelujen vuoksi meni nurin ihan terveitäkin yrityksiä. Meillekin aliurakoitsijana koitui niistä luottotappioita. Näkymät olivat tosi surkeat ja katsoin parhaaksi lopettaa. Hain LVI-Palvelu Lassila Oy:n konkurssiin 1994.

Siinä meni viisi vuotta, ennen kuin kaikki asiat olivat pankin kanssa selvät. Se oli todella vaikeaa aikaa, mutta niinhän sitä sanotaan, että sitten vasta olet yrittäjän korkeakoulun käynyt, kun olet konkurssista selvinnyt.

Pääsiäisenä 1994 olin lähdössä perheen kanssa lomalle, kun näin lehdessä ilmoituksen, että VeLU ry hakee toiminnanjohtajaa. VeLU on siis Vesi-, Lämpö- ja Ilmastointiurakoitsijaliitto. Yhdeksän kymmenestä vaatimuksesta osui kohdalleen. Soitin siltä istumalta sille yhteyshenkilölle ja puhuimme tunnin. Tein hakemuksen ja toukokuussa aloitin työt urakoitsijaliitossa.

Silloin liittoja oli kaksi. Se toinen, LVI-Urakoitsijat, oli enemmänkin työnantajaliitto. Me taas olimme toimialaliitto. Minä kannatin yhtenäisyyttä ja sen tuomaa voimaa. Lähdimmekin yhdessä perustamaan Talotekniikkaliittoa.

Tänä päivänä Talotekniikkaliittoon kuuluvat LVI-Tekniset urakoitsijat ry LVI-TU, Sähkö- ja telealan työnantajaliitto ry sekä Öljy- ja Kaasulämmitys Yhdistys ry. Jäsenyrityksiä on yhden ammattimiehen asennusyrityksistä miljardiliikevaihdon projektointiyrityksiin. Jäsenyritykset ovat talotekniikan jonkin erikoisalan osaajia, verkostuneita yrityksiä tai kokonaistoimittajia.

Viisi vuotta olin siellä liitossa, näköalapaikalla. Oli monta virkaa, monta työryhmää ja neuvottelukuntaa. Mutta aika aikaansa kutakin. Halusin tasaisemman elämän ja kuinka ollakaan, rupesin taas yrittäjäksi! Tein pientä keikkaa, suunnittelua ja asennuksia ja vielä joitain tehtäviä myös urakoitsijaliitolle.

Kokemus ja ammatillisen näkökulman laajeneminen

Vuonna 2000 siirryin Tekmannille, Etelä-Suomen yksikköön kehityspäälliköksi. Aluksi tuurasin vuoden verran yhtä asennuspäällikköä ja samalla hoidin kehitystehtäviä. Sitten virittelimme Uusimaa-alueen LVI-toiminnan uudelleen käyntiin. Sain tehtäväksi nostaa sen liikevaihdon 15 miljoonasta 100 miljoonaan markkaan. Se toteutui puolessatoista vuodessa.

Sen jälkeen minusta tuli koko Tekmannin kehityspäällikkö. Se oli hyvin monipuolista yrityksen perusstrategian puitteissa tehtävää kehitystyötä. Siinä pyrittiin luomaan toimintamalleja hienosti työnsä hoitavien ihmisten tekemisistä. Etsimme kehityskohteita myös muutoksista tunnusluvuissa, kehitimme ohjausjärjestelmää ja seurasimme alan kehitystä. Siinä on oltava mieluusti aina askel edellä kilpailijoita.

Työssä hallittavia asioita olivat myös työehtosopimukset ja niiden vaikutus urakkahinnoitteluun, yleiset sopimusehdot ja rakentamismääräykset. Tekniikan kehityksessä on oltava ajan tasalla ja myös talouspuolta on ymmärrettävä.

Se oli hyvin itsenäistä työtä ja kokemuksista yrittäjänä oli paljon hyötyä. Sellainen työ edellyttää oma-aloitteisuutta, paineensietokykyä, venymistä ja kykyä tehdä päätöksiä. On myös osattava tehdä oikeita töitä, pidettävä oikea suunta. Mielestäni pitää myös mennä neljän seinän sisältä ihmisten luo juttelemaan ja kuuntelemaan. Etenkin kun suunnitellaan näiden ihmisten työhön liittyviä kehityshankkeita.

Kesällä 2003 siirryin sitten tänne Amplitille. Yritys on aikaisemmin on keskittynyt sähköurakointiin, mutta haluaa laajentaa osaamistaan LVI-puolelle. Olen aloittanut täällä sen osaston perustamisen. Tällaiseen haasteeseen oli vaikea vastata kieltävästi.

Rohkeasti tulevaisuuden mahdollisuuksiin

Kyllä minä voin tätä ammattia ja alaa suositella. Jos on hyvä käsistään, voi lähteä esimerkiksi asennustöistä liikkeelle niin kuin minä. Tai sitten voi mennä suoraan insinööriksi opiskelemaan. On kuitenkin hyvä hankkia käytännön kokemusta, siitä on valtavasti apua suunnitteluyötssä.

Alalla on paljon valinnanvaraa, josta valita oma ura. On urakointia, suunnittelua, myyntiä ja markkinointia, viranomaistehtävät, tukkukauppa, teollisuus, maahantuonti ja järjestelmämyynti. Nykyäänhän kaikki myydään järjestelminä, ratkaisuina asiakkaalle.

Suunnittelutyö sinänsä on hyvin mielenkiintoista, sillä kohteet vaihtelevat ja tekniikka kehittyy jatkuvasti. Se sopii ihmiselle, joka on valmis istumaan näyttöpäätteen ääressä. Se edellyttää myös joustavuutta ja nopeaa ongelmanratkaisukykyä. Usein suunnitelmia muokataan rakennustyötä tehtäessä.

Uskon, etteivät tälle alalle opiskelevat kouluttaudu työttömiksi. Ala on kehittyvä ja esimerkiksi korjausrakentamisessa tulee lähivuosina olemaan valtavasti työtä.

Uuden työvoiman saaminen niin asennus- kuin suunnittelupuolellekin on LVI-alalla ongelma. Sen on arveltu pahenevan seuraavien viiden vuoden aikana. Lama teki hallaa koko rakennusalan työvoimaresursseille.

Olen nyt 41-vuotias ja minulla on kolmenkymmenen vuoden kokemus alalta. No, ei sentään, ehkä kahdenkymmenen viiden! Ja kuitenkin olen vasta työuran puolivälissä. Eläkeikään on vielä toinen moinen rupeama edessä.

Nykyisessä työssäni olen taas uusien haasteiden edessä, joskin kokemuksesta on valtavasti hyötyä. Kehittyä pitää kuitenkin koko ajan. Se on itsestä kiinni - paikallaan saa polkea, jos haluaa.