Annun tarina: työ on parhaimmillaan peili, joka näyttää omat kehityskohdat ja myös sen, kuinka hyvin oikeasti voimme

Uratarina

Abikeväänäni vuonna 2001 minulla oli yhtäkkiä edessä tilanne, jossa piti itse keksiä, mitä seuraavaksi. Olin tehnyt erilaisia kesätöitä 15-vuotiaasta lähtien, mutta mikään niistä ei ollut tuntunut omalta. Minulta puuttui kokonaan sisäinen tunne tai intuitio oikeasta suunnasta, joten yritin ratkaista ongelmaa järkeilemällä: tykkään piirtämisestä – voisin siis hakea opiskelemaan graafista suunnittelua. Tietokoneita on kiva käyttää ja tietoteknisiä taitoja tarvitaan kaikkialla – tietotekniikan opinnot olisivat varmasti järkevä vaihtoehto. Ainakin olisi töitä!

En päässyt opiskelemaan graafista suunnittelua, mutta tietotekniikkaa pääsin, puolella pisteellä yli vähimmäispistemäärän. Tämä ratkaisi asian, eikä sitä tarvinnut siis sen enempää miettiä: minusta tulisi tietotekniikan diplomi-insinööri.

Teekkarielämä oli kivaa, ja opinnoista jäi paljon hyviä muistoja. Viimeistään valmistumisen häämöttäessä vuonna 2008 tuttu ahdistus alkoi kuitenkin taas nostaa päätään. Mitä minä oikein haluan tehdä isona? Valmistuminen ei yllättäen ollutkaan yksinomaan suuri helpotus, vaan myös pelottava vaatimus tehdä päätöksiä elämän suuntaviivoista.

Tein diplomityöni tutkimusapulaisen pestissä opinahjossani Teknillisessä korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto). Tuossa työssä syntyneiden verkostojen kautta sain ensimmäisen “oikean” työpaikkani Nokia Research Centerissä. Tiimimme oli nuori ja dynaaminen, meillä oli hyvä meininki. Nokialla aloitettua älykotiprojektia jatkettiin uudessa yrityksessä, jossa ehdin olla töissä vajaan vuoden ennen ensimmäiselle vanhempainvapaalleni jäämistä ja sitten taas vuoden ennen kuin sain toisen opiskelupaikkani ja jäin opintovapaalle. Muistan kyynelehtineeni, kun puhuin opintovapaasta silloiselle esihenkilölleni. Sitä en muista, mikä siinä oikeastaan itketti. Kyse taisi joka tapauksessa olla aika perustavanlaatuisista päätöksistä.

Aloin opiskella Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa espanjalaista filologiaa. Jostain syystä humanistisessa opiskelu oli aina ollut haaveeni. Osasin espanjaa Meksikossa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden ansiosta sujuvasti, ja opinnot sujuivat kuin vettä vaan. Tätäkin merkittävämpää taisi kuitenkin olla se, kun löysin sivuaineekseni sosiologian. En ollut tiennyt, mitä sosiologia edes on, mutta kurssilistoja selaillessa tuli olo, että tätä täytyy päästä opiskelemaan. Rakastuin rakenteisiin, ”sosiaaliseen”, tuohon näkymättömään, mutta kaikkeen tekemiseemme ja olemiseemme vaikuttavaan todellisuuden tasoon. Opintoni Helsingin yliopistossa jäivät kesken elämän heitettyä tielle esteitä, mutta turhia ne eivät olleet, vaikken saanutkaan tutkintoa kasaan.

Alkoi etsikkoaika. Sain syksyllä 2015 työpaikan Youredi-nimisestä yrityksestä, joka tuottaa integraatioratkaisuja erityisesti logistiikan alalle. En oikeastaan edes kunnolla tiennyt, mitä integraatio IT-kontekstissa tarkoittaa, mutta onneksi opin nopeasti. Tässäkin työpaikassa parasta olivat työkaverit, vaikka pidin myös integraatioiden suunnittelun ja toteutuksen vaatimasta ongelmanratkaisusta ja tietynlaisesta luovuudesta. Pääsin myös harjoittelemaan yhteistyötaitoja asiakasyritysten kanssa toimiessa.

Koin, että minun oli pakko hypätä

Pikkuhiljaa ajatukset alanvaihdosta alkoivat kuitenkin kypsyä niin pitkälle, että olin valmis ottamaan konkreettisen askelen uutta kohti. Minulle oli eräissä kotibileissä suositeltu sosionomiopintoja, ja sittemmin olin työpaikkailmoituksia selaillessani huomannut, että minua kiinnostavissa tehtävissä pätevyysvaatimuksena oli usein nimenomaan sosionomin tutkinto.

Tutustuin sosiaalialan opintoihin, ja niissä kuulosti yhdistyvän kaksi minulle tärkeää asiaa: rinnalla kulkeminen ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttaminen. Psykoterapeuttini rohkaisemana hain jo seuraavassa yhteishaussa opiskelemaan sosiaalialaa monimuoto-opintoina, ja pääsin sisään. Jatkoin Youredilla osa-aikaisena, kunnes yhdistelmä kävi muun elämän kanssa liian raskaaksi ja väsyin. Olin sairauslomalla muutaman kuukauden ja irtisanouduin lopulta –  koin, että minun oli pakko hypätä.

Tauko teki hyvää. Opiskelun lisäksi tein satunnaista keikkatyötä aluksi päiväkodeissa, koska olin todennut ensimmäisessä sosionomiopintojen työharjoittelussani päiväkodissa, että työ varhaiskasvatuksessa sujuu minulta ihan hyvin. Sain ihanaa palautetta niin lapsilta kuin aikuisiltakin.

Toisen työharjoitteluni suoritin ammatillisessa erityisoppilaitoksessa, Ammattiopisto Luovissa, koska minua kiinnosti selvittää, millaista työ koulussa olisi. Erityisesti suunnittelemani itsetuntemukseen ja tunnetaitoihin liittyvät ryhmätuokiot ja niistä saamani rohkaiseva palaute jäivät mieleen, mutta myös se, kun harjoitteluni ohjaaja kehui kykyäni saavuttaa opiskelijoiden luottamus nopeasti ja olla rento ja kuitenkin turvallinen aikuinen.

Myöhemmin tein muutamia sijaisuuksia päihde- ja mielenterveyskuntoutujien tuetun asumisen palvelussa sosiaaliohjaajana, ja sain itsevarmuutta vaikeissakin elämäntilanteissa olevien ihmisten kohtaamiseen.

Jossakin vaiheessa ennen viimeistä työharjoitteluani kiinnostuin valmennustyyppisestä työotteesta: pitemmät asiakasprosessit ja tavoitteellinen työskentely tuntuivat mielekkäiltä ja motivoivilta aiempia kokemuksia vasten peilattuna. Niinpä hakeuduin tekemään viimeisen harjoitteluni Diakonissalaitoksen Vamokseen, jossa tarjotaan valmennuspalveluja 16–29-vuotiaille työn ja koulutuksen ulkopuolella oleville nuorille. Harjoittelu vahvisti käsitystäni siitä, että haluan päästä tekemään työtä valmentavalla otteella.

En muista tarkkaan, kuinka monta työpaikkaa ehdin hakea ennen kuin minut valittiin nykyiseen tehtävääni Hoivatien räätälöityyn valmennuspalveluun. Luulisin, että suunnilleen viittä. Hakemukseni paranivat kerta kerralta, ja sen toistaiseksi viimeisen kirjoittaminen sujui jo melkein kuin itsestään – ammatillinen identiteettini oli alkanut muotoutua. Panostin myös CV:ni ulkoasuun ja sisältöön, mikä kannatti: sain erityisesti CV:stäni kehuja nykyiseltä työnantajaltani.

Työssäni helsinkiläisten työnhakijoiden työhönvalmentajana saan kokea pieniä tai isoja onnistumisia melkein päivittäin. Isoimpia ovat ne hetket, kun asiakas toteaa haastavan prosessin loppuvaiheilla, että elämällä tuntuu olevan suunta tai kun joku, jolle työnhaku omin voimin on ollut mahdottoman tuntuista, saa avullani vakituisen työpaikan. “Pienempiä”, mutta silti merkityksellisiä, ovat esimerkiksi asiakkaan silmin nähden toiveikkaampi mieliala tapaamisen lopussa tai vaikka hyvä keskustelu kollegan kanssa.

Tietoteknisestä osaamisestani on hyötyä erityisesti IT-alalle töihin haluavien asiakkaiden tarkempien kiinnostuksen kohteiden ja osaamisen kartoittamisessa. Taustani ansiosta osaan kysyä oikeita kysymyksiä. Enpä olisi tätäkään osannut etukäteen arvata, vaikka ajattelen muutenkin, ettei mikään elämässä opittu mene varsinaisesti hukkaan.

Taidan olla sitä sorttia, joka ei koskaan viihdy kovin pitkiä aikoja täysin paikoillaan

Olen oppinut itsestäni työelämässä paljon. Työ on parhaimmillaan peili, joka näyttää omat kehityskohdat ja myös sen, kuinka hyvin oikeasti voimme. Jos työ takkuaa jatkuvasti, vaikka muuten voisi hyvin, eikä työyhteisössäkään ole suurempia ongelmia, on syytä miettiä, olisiko parempi keksiä jotain ihan uutta. Se ei välttämättä tarkoita niin radikaalia suunnanmuutosta kuin minun tapauksessani, vaan usein on mahdollista löytää samankin alan sisältä riittävän erilaisia työtehtäviä ja uutta näkökulmaa. Rohkaisen kuitenkin kuuntelemaan sitä ääntä, joka kuiskii (tai huutaa), että tämä ei ole minun paikkani.

Olen oivaltanut, että minulla on voimakas tarve toimia itselleni sopivalla, riittävän konkreettisella tavalla ihmisten hyvinvoinnin ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Tekninen asiantuntijatyö ei tyydyttänyt tuota tarvetta ja tunsin aina olevani hiukan eksyksissä. Onneksi uskalsin hypätä ja myös luottaa siihen, että kaikkia vastauksia ei tarvitse olla heti valmiina, vaan ne tulevat ajallaan, kun kulkee rohkeasti omaan suuntaan.

Minä jatkan oman polkuni tallaamista. Viihdyn työhönvalmentajan työssä, mutta taidan olla sitä sorttia, joka ei koskaan viihdy kovin pitkiä aikoja täysin paikoillaan. Niinpä olen aloittamassa tänä syksynä työnohjaajakoulutuksen työn ohella. Maria Akatemian järjestämän Tulevaisuuden työnohjaaja -koulutuksen mainos tuli somessa vastaan, ja se sytytti päässäni lampun: tätä olenkin tainnut etsiä. Yksilöohjaus sujuu minulta useimmiten kuin itsestään, ja haluaisin vahvistaa taitojani erityisesti ryhmä- ja yhteisötyöskentelyn saralla. Minusta yhteisöissä on hurjasti voimaa, jota tarvitsemme tulevaisuudessa ihmiskunnan suurten ongelmien ratkaisemiseksi. Ilman yhteistyö- ja konfliktinratkaisutaitoja tuon voiman valjastaminen ei onnistu.

Jonkinlaisena haaveena tai tavoitteena minulla olisi lisäksi edistää työnohjauksen käyttöä muillakin kuin sote-aloilla. “Pehmeitä” taitoja tarvitaan myös teknisillä ja kaupallisilla aloilla, vaikka itse työn substanssi onkin erilaista kuin kohtaamistyössä. Kenties IT-taustastani on vielä hyötyä tässäkin asiassa.

Pian saan siis työskennellä ihanien asiakkaideni kanssa ja lisäksi oppia jotain ihan uutta, josta en vielä osaa edes aavistaa, mihin se minut vie. Yksi elämän parhaita asioita onkin se, kun katsoo taaksepäin ja miettii, että ”ai tähän tuota asiaa tarvittiin”. Sanoisin, että kaksi kenties merkittävintä elämäni tärkeitä päätöksiä ohjaavaa voimaa ovat intuitio ja uteliaisuus. Niiden johdattamana työelämästä ei ainakaan pääse tulemaan tylsää!

Annu Ituarte