Ninnin tarina: vaikean päätöksen myötä löysin oman paikkani

Uratarina

Lapsena tai nuorena minulla ei sen kummemmin ollut mitään haaveammattia. Hetken aikaa arvoinkin, jatkanko peruskoulun jälkeen lukioon vai ammattikouluun. Olen aina pitänyt käsitöistä, joten lopulta päädyin opiskelemaan käsi- ja taideteollisuusalalle artesaaniksi. Suoritin samalla myös ylioppilastutkinnon.

Vaatetus- ja ompeluala ei kuitenkaan tuntunut työllistävän, joten olin hetken aikaa lastenhoitajana sekä kouluavustajana ja mietin, mitä haluaisin isona tehdä. Opiskeluaikana olin työskennellyt pikaruokalassa, joten niiden hommien jälkeen hain läheiselle grillille töihin.

Vuoden 2013 alussa jäin äitiysvapaalle ensimmäisen lapsen kanssa. Muistan lukeneeni lehtijutun, jossa oli listattuna ammatteja, joista on tulevaisuudessa pulaa. Kirjanpitäjä oli yksi listalla luetelluista ammateista. Opiskelu ei kuitenkaan tuntunut silloin vielä ajankohtaiselta, joten palasin osa-aikaisesti grillille.

Toinen lapseni syntyi keväällä 2015. Silloin ryhdyin todella miettimään, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Aikaisemmin lukemani lehtijuttu palautui mieleeni ja aloin pohtimaan, voisiko taloushallinto olla oma kutsumukseni. Vanhempainvapaiden loputtua päädyin hakemaan sekä ammattikorkea- että ammattikouluun. Yritin asennoitua niin, että ei ole väliä kumpaan pääsen, kunhan saan opiskelupaikan. AMK:n tulosten tultua minua jäi kuitenkin harmittamaan, sillä olin jäänyt ulkopuolelle 0,75 pisteellä. Opiskelut alkoivat syksyllä 2016 Koulutuskeskus Salpauksen merkonomilinjalla, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan onni onnettomuudessa.

Opintojen edetessä vahvistui ajatus siitä, että kirjanpito voisi olla se oma juttu – se oli oikeastaan rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäisenä suoritin asiakaspalvelun näytön olemalla harjoittelussa vaatekaupassa alkuvuoden 2017. Kevään aikana pääsin siirtymään reskontrien pariin ja aloitin harjoittelun bussitehtaan taloustiimissä, jossa vastuullani oli pääsääntöisesti ostoreskontran hoitaminen: laskujen kierrätys ja kirjaaminen kirjanpito-ohjelmaan. Pääsin tekemisiin myös maksuliikenteen sekä myyntireskontran kanssa.

Rakastuin tilitoimistomaailman hektisyyteen

Tämän jälkeen lähdin etsimään harjoittelupaikkaa, jossa voisin suorittaa palkanlaskennan, kirjanpidon sekä tilinpäätöksen opintokokonaisuudet. Etsintä tuntui olevan välillä jopa hiukan epätoivoista, sillä yleensä vastauksena oli, ettei harjoittelijalle ole tarvetta tai minulle ei vastattu ollenkaan. Eräs, joka ei aluksi vastannut ollenkaan, soitti minulle takaisin. Sovimme haastattelun, jonka jälkeen sain tarvitsemani harjoittelupaikan. Lukukauden 2017–2018 olin harjoittelussa tilitoimistossa, jossa aloitin ensin palkanlaskennassa ja sitten siirryin kirjanpidon ja tilinpäätösten pariin. Vaikka palkanlaskennan harjoittelu yllätti minut positiivisesti, huomasin sydämeni sykkivän kuitenkin kirjanpidolle. Rakastuin tilitoimistomaailman hektisyyteen ja siihen, että aina oli jotain uutta opittavaa. Harjoittelun loppupuolella aloimme pohtimaan jatkoani, ja onnekseni minut palkattiin harjoittelun jälkeen kirjanpitäjäksi.

Alkuun oli tarkoitus, että olisin ollut enemmän reskontratekijänä ja pikkuhiljaa ottanut kirjanpitoja työhöni mukaan. Tilanne kuitenkin muuttui hyvin nopeasti, ja reskontrat vaihtuivat enimmäkseen kirjanpitoon. Pääsin tekemään monipuolisesti erilaisten ja erikokoisten yhtiöiden kirjanpitoja. Vastaan tuli myös erilaisia yrityskauppoja ja -järjestelyitä, joiden kirjanpidollisia asioita pääsin pohtimaan.

Olin jo harjoitteluaikana asettanut KLT-tutkinnon tulevaisuuden tavoitteeksi. Alkuun se oli ns. pitkän tähtäimen suunnitelma, mutta alkuvuonna 2020 kahvipöytäkeskustelussa laskeskeltiin kokemusvuosia ja huomasin, että oma kokemukseni täyttäisi juuri vaatimukset. Pienen pohdiskelun ja kollegan kannustuksen myötä päätin hakea heti. Olen aina ollut huono kokeisiin lukija, sillä keskittyminen harhailee, eikä opiskelusta meinaa tulla yhtään mitään. Pelastuksekseni muodostui työnantajan tarjoama KLT-valmennuskurssi, jossa luentojen ja tehtävien avulla käytiin läpi tentin aihealueita. Lisäksi auttoi, että oma asiakassalkkuni oli monipuolinen ja olin päässyt tekemisiin erilaisten kirjanpidollisten ongelmien kanssa. Tentti meni ensimmäisellä yrityksellä läpi.

Onni onnettomuudessa: jos olisin pääsyt ammattikorkeaan, en todennäköisesti olisi päässyt urallani vielä siihen pisteeseen, jossa olin syksyllä 2020. KLT-tutkinnon suorittamisen sijaan olisin todennäköisesti ollut vasta valmistumassa koulusta. Koen muutenkin olleeni onnekas. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka uskoivat minuun ja antoivat mahdollisuuden todistaa kykyni, vaikkei kokemusvuosia vielä kovin paljon ollutkaan kertynyt.

Työn merkityksellisyys, joka aikaisemmin toimi voimavarana, alkoikin kääntymään taakaksi

Yllätyin itsekin, kuinka tunteella ja intohimoisesti suhtauduin omaan työhöni ja uraani – olin aina ennen ajatellut, että työ on vain työtä, eikä siitä tarvitse sen kummemmin nauttia. Nopeasti huomasin kuitenkin, ettei tämä enää pätenyt. Nautin työstäni aidosti ja minulla oli palava halu oppia ja kehittyä paremmaksi. Eniten minua inspiroi uuden oppiminen ja huomasin pärjääväni myös niissä tilanteissa, joista minulla ei välttämättä ollut aikaisempaa kokemusta. Ei ole mitään parempaa tunnetta kuin huomata onnistuvansa ja saada hyvää palautetta asioissa, jotka ovat ajoittain tuntuneet jopa hiukan epätoivoisilta. Se, mikä vielä hetki sitten tuntui täysin mahdottomalta, onnistuukin seuraavalla kerralla hyvin helposti.

Tilitoimistomaailman monipuolisuus ja hektisyys imaisi mukaansa. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että työn merkityksellisyys, joka aikaisemmin toimi voimavarana, alkoikin kääntymään taakaksi. Se ihana hektisyys oli pikkuhiljaa muuttunut kiireeksi, joka ei tuntunut helpottavan. Moni pieni asia yhdessä aiheutti sen, että työtaakka tuntui vain kasvavan, vaikka kuinka yritti joustaa ja venyttää päivää. ”Kun mä tän saan tehtyä, niin sit helpottaa” muodostui mantraksi, joka ei tuntunut ikinä toteutuvan ja kun se viimein toteutui, oli jäljellä vain pohjaton väsymys. Kesälomien jälkeen tulin siihen tulokseen, että jotta voin täysin toipua, on pakko aloittaa puhtaalta pöydältä. Työnsin kaikki tunteet syrjään ja hyvästelin rakkaat asiakkaat, jotka olivat antaneet minulle niin paljon ja siirryin toiseen tilitoimistoon.

Päätös työpaikan vaihtamisesta oli vaikea. Se tuntui pahalta, enkä ollut varma, oliko se oikea päätös. Loppujen lopuksi se oli ainut oikea päätös. Uudessa paikassa muistin taas, miksi olen tilitoimistoon ja kirjanpitoon aikanaan rakastunut ja huomasin, että se pohjattomalta tuntuva väsymys alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Takaraivoon jäi kuitenkin jonkinlainen pelko ja huomasin pyrkiväni suhtautumaan työasioihin enemmän järjellä kuin tunteella, mutta kuitenkin nauttien työn teosta.

Alkuvuodesta 2022 puhelimeen kilahti viesti vanhalta tutulta. ”Kiinnostaisiko sinua tulla meille töihin?” Se oli hetki, kun tunteet ottivat vallan ja tekivät päätöksen ennen kuin järki edes ehti mukaan pohtimaan asiaa. En ollut ajattelut vaihtavani taas työpaikkaa, mutta nyt tarjottu tilaisuus oli sellainen, josta en voinut, enkä halunnut kieltäytyä. Keväällä hyvästelin tilitoimistomaailman ja siirryin inhouse-kirjanpitäjäksi. Huomaan, että työ on saanut ihan uuden merkityksen. Saan tehdä työtä, jota rakastan ilman, että se vaikuttaa negatiivisesti omaan jaksamiseen.

Viime vuodet ovat opettaneet minulle tarkemmin omat rajani

Kun päätös työpaikan vaihtamisesta aikanaan syntyi, katselin, mitä kaikkea muuta on tarjolla ja huomasin, että minulla on yksi puute – minulta puuttuu korkeakoulututkinto. Tämä rajasi monta mielenkiintoista vaihtoehtoa pois. Vaikka työpaikan vaihtaminen ei enää ollutkaan ajankohtaista, päätin kuitenkin yrittää vielä kerran, josko AMK:n ovet avautuisivat. Jos joskus tulevaisuudessa tulisi tilanne, että työpaikan vaihtaminen olisi ajankohtaista, puuttuva korkeakoulututkinto ei olisi silloin esteenä. Ja vaikka työhaku ei tulisikaan ajankohtaiseksi, antaa tutkinto varmasti paljon lisäeväitä nykyiseen työhön. Tällä kertaa onni oli minun puolellani, ja pääsin sisään.

Viime vuodet ovat opettaneet minulle tarkemmin omat rajani, vaikka nautin työstäni ja olen valmis joustamaan sen suhteen. Huomasin, että aikaisemmin en oikein osannut sanoa ei. Tämä aiheutti sen, että minulta oli helppo tulla kysymään, voinko tehdä jotain ylimääräistä tai auttaa jossain asiassa, koska yleensä suostuin. Olen joutunut opettelemaan sanomaan ei, en pysty tai ehdi silloin, kun oma työpöytä on jo valmiiksi täynnä. Kiirettä ja stressiä jaksaa aina hetken aikaa kerrallaan, mutta kun kiire ja stressi on jatkuvaa, alkaa se vaikuttamaan omaan jaksamiseen. Nykyisin tunnistan nämä oireet ja tilanteet jo paremmin, enkä yritä enää selvitä pelkällä tahdonvoimalla, vaan osaan ja uskallan pyytää apua ja sanoa, milloin en pysty tai jaksa.

Vapaa-aikana tykkään liikkua paljon, joko yksin tai lasten kanssa. Liikunnan avulla saa hyvin tyhjennettyä pään ylimäärisisä asioista. Olen muutaman vuoden harrastanut säännöllisen epäsäännöllisesti boulderointia. Viime aikoina olen löytänyt peruslenkkeilyn lisäksi myös pyöräilyn ja hiihdon. Tykkään myös tehdä käsitöitä: virkkaan ja neulon. Niistä innostun kausittain, sillä silloin, kun inspiraatio iskee, saatan tehdä monta viikkoa putkeen ja välillä tulee monen kuukauden taukoja.

Muille neuvoisin, että uskokaa aina itseenne ja omaan tekemiseen – sillä pääsee jo hyvin pitkälle. Uskaltakaa tehdä myös vaikeita päätöksiä. Asioilla on tapana järjestyä, vaikka sillä hetkellä tuntuukin epätoivoiselta. Itselle vaikean päätöksen tekeminen avasi lopulta mahdollisuuden sellaiseen, johon en olisi osannut uskoa edes villeimmissä unelmissani. Jos en olisi tehnyt päätöstä työpaikan vaihtamisesta, tuskin olisin tässä, missä olen nyt.

Ninni Leppäsalo