Päivin tarina: Haluan huolehtia siitä, että organisaatiossani ihmiset voivat hyvin

Opiskelu tuntui helpolta ja mielekkäältä. Arvelin, että se on tapa hankkia pysyvä ja riittävä toimeentulo. Lisäksi muistan haaveilleeni opiskelusta vanhoissa eurooppalaisissa yliopistoissa – Bologna, Coimbra. Nimet kutkuttelivat mielikuvitustani.

90-luvun arki laman kurimuksessa oli kuitenkin toisenlaista. Huoli toimeentulosta oli jokapäiväistä ja halusin varmistaa, että minulla on edellytykset elää ilman sitä huolta. Lääkäriksi haluaminen oli kuitenkin aika sattuma. Muut akateemiset ammatit eivät olleet minulle tuttuja, mutta lääkärin sentään olin elämässäni nähnyt ja ymmärsin, mitä sellainen tekee. En päässyt lääkikseen heti, mitä pidän nyt siunauksena, sillä välivuosien aikana ehdin tutustua itseeni – ja opiskella sen verran kemiaa ja fysiikkaa, että tiesin, ettei niistä voi tulla itselleni ammattia.

Jo nuorena minua kiinnosti vuorovaikutus ja erityisesti se, miksi se niin usein menee pieleen. Jo yläasteiässä olin saanut – hölmöiltyäni – palautetta siitä, että osaan vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja että minun pitäisi käyttää tätä taitoani taiten. Palaute upposi syvälle, ja mietin sitä usein edelleen. Mitä tuon mukanani vuorovaikutustilanteisiin, miten saan ihmiset puolelleni, miksi haluan ihmiset puolelleni?

Menin työelämään jo varsin nuorena. Ala-asteikäisenä jaoin mainoksia, ja sen jälkeen olin ”aina” töissä. Maksuton toinen aste oli kaukainen haave, ja niinpä rahoitin itse jo lukio-opintoni bussilippuinen ja kirjoineen. Siivosin koteja, vahdin lapsia, pesin mattoja ja ikkunoita, opettelin myyntityötä niin grillikioskissa, marjamyyjänä kuin R-kioskillakin. Lukioikäisenä pääsin vanhainkotiin hoitoapulaiseksi, ja pidän sitä edelleen yhtenä parhaista työelämäkokemuksistani. Opin yhtä aikaa monta asiaa: hoitotyön perusasioita, kuten keskustelua vanhusten kanssa, pesemistä, pukemista, ruokailutilanteiden järjestämistä ja pyörittämistä, petaamista, siivoamista ja pyykkihuoltoa. Kaupan päälle vahvistui ruotsin kieli. Tein hoitoapulaisen töitä aina siihen asti, kun olinkin sitten ensimmäistä kertaa lääkärin sijaisena 4. vuoden opiskelijana. Vuodet hoitotyössä opettivat minulle asiakkaan kuuntelemisen taidon lisäksi tiimityötä. Erityisen tärkeänä oppina pidän sitä, miten lääkärinä saa tiimin puolelleen: kuunnellen, kunnioittaen ja yhdessä tehden.

Yksin ei voi saada mitään aikaiseksi

Valmistuin Helsingin lääkiksen ruotsinkieliseltä linjalta 2003. Nuorena lääkärinä kiersin Suomea erilaisissa lääkärintehtävissä. Nautin päivystysten kiireisestä rytmistä ja siitä, että asiat ratkesivat siellä – lääkärin näkökulmasta – nopeasti. Nautin psykiatrian vaikeista potilastapauksista ja moniammatillisesta tiimityöstä, mutta turhauduin siihen, että resurssit eivät riittäneet kunnollisesti mihinkään.

Terveyskeskustyössä tykkäsin erityisesti pitkäaikaisista potilassuhteista ja sitoutuneesta henkilökunnasta, joiden kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä. Kuitenkin joka paikassa minulla oli tunne siitä, että ”tämän voisi järjestää paremminkin”. Huomasin helposti epäkohtia ja olin valmis ratkaisemaan niitä. Tämä ei jäänyt esihenkilöiltäni huomaamatta, ja aloin saada kaikenlaisia ”lisätehtäviä” – aluksi pieniä kehittämisprojekteja, sitten isompia.

Hakeuduin tietoisesti töihin työnantajalle, jossa arvelin uudistumistahdin olevan ripeämpää kuin julkisessa erikoissairaanhoidossa, ja niin olikin. Vuodet Terveystalossa – joka oli silloin voimakkaasti kasvava yritys päätyen lopulta pörssiin – kasvattivat nuoresta työterveyslääkäristä kehittämisylilääkärin, joka sai vetää vaativia laadun ja potilasturvallisuuden parantamiseen liittyviä hankkeita erilaisissa verkostoissa. Samalla lisäsin ymmärrystäni erityisesti liiketoiminnasta ja asiakaskokemuksesta.

Sieltä minut bongattiin opiskeluterveydenhuoltoon Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöön. Toteutin muutaman vuoden aikana ison siirtymän, jossa lakimuutoksen myötä myös ammattikorkeakouluopiskelijat otettiin YTHS:n hoidettavaksi. Sen ajan tärkein oppi minulle oli yhteistyön merkitys; koko organisaation on puhallettava yhteen hiileen silloin, kun isoja asioita tapahtuu. Yksin ei voi saada mitään aikaiseksi.

Innostuneena katson eteenpäin seuraaviin vuosiin

Nykyisessä työssäni Lääkäriseura Duodecimin pääsihteerinä aloitin elokuussa 2022. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä, että koko työurani ajan olen kulkenut kohti ammattijohtajuutta ja johtamisen kehittämistä. Koen olevani erityisesti palveleva johtaja: haluan huolehtia siitä, että organisaatiossani ihmiset voivat hyvin ja haluavat ponnistella kohti yhteistä päämäärää.

Vaikka olenkin saanut urani aikana puhua paljon tiedolla johtamisesta, pidän paljon tärkeämpänä dialogia ja sen avulla aikaansaamista. Paraskaan tieto ei auta meitä johtamaan yhtään mitään, jos ihmisiä ei saa tunnetasolla mukaan, innostumaan ja tekemään parastaan. Siihen tarvitaan avoin, luottamuksellinen ilmapiiri, runsaasti autonomiaa ja sitoutunut työyhteisö. Innostuneena katson eteenpäin seuraaviin vuosiin, ja toivon voivani kehittää Duodecimia edelleen sen perustehtävässä, joka on tukea lääkäriä työuran kaikissa vaiheissa tuottamalla hyvää lääketieteellistä tietoa ja kehittämällä lääkäreiden osaamista. 

Työ on silti elämässäni sivuseikka ja muun elämän mahdollistaja. Kaikista tärkein on perhe, jonka ehdoilla teen kaikki suunnitelmat ja päätökset, myös uraani koskevat. Olemme tiiviisti yhteen hitsautunut yksikkö, joka tekee kaikkea yhdessä. Olemme tiiviisti mukana poikiemme jenkkifutis- ja lätkäharrastuksissa, matkustamme aina, kun voimme ja osaamme nauttia ihan tavallisesta arjesta. Luen – kauno-, en ammattikirjallisuutta – ihan koko ajan ja yritän olla kiinnostunut kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu. Joogaan ja juoksen. Mutta ennen kaikkea nukun tarpeeksi. Ilman sitä on mahdotonta pysyä ihmisenä.

Työelämään astumista tai mahdollisia urasiirtojaan pohtivalle haluan antaa vinkiksi, että kannattaa kokeilla erilaisia juttuja. Sanoa halukkaasti kyllä silloin, kun eteen tulee jotain omia arvoja voimakkaasti puhuttelevaa – ja jämäkästi ei silloin, kun oma ja läheisten hyvinvointi sitä vaatii. Uusia mahdollisuuksia tulee aina lisää ja niille voi olla avoin vain, jos elämässä ja ajattelussa on riittävästi väljyyttä.

Päivi Metsäniemi
Pääsihteeri
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim