Irinan tarina: monien vaiheiden jälkeen löysin arvoni

Lukiosta valmistuttuani totesin, että minusta voi oikeastaan tulla ihan mitä vaan, paitsi ei opettajaa. Pelkäsin kuollakseni esilläoloa. Tuskin kukaan minusta opettajaa odotti tulevan – ylipäätään korkeakoulu ja minä emme lukioympäristössä synonymisoineet.

Olin keskittynyt kolme vuotta kaikkeen muuhun paitsi opintoihin. Opettajani totesikin kerran minun olevan toivoton tapaus.

Lähdin suhteiden siivittämänä viettämään välivuotta Israeliin. Tein erilaisia töitä aina hotellivirkailijasta matkamuistojen myyjään samalla tutustuen maahan ja sen kulttuuriin. Silloin mietin, että myynti on kyllä kivaa. Siitä pidän. Haaveeksi vahvistui kaupallinen ala.

Kaikki muuttui noin vuotta myöhemmin äitini soittaessa ja ehdottaessa seuraavan lennon ottamista kotiin. Olin päässyt opiskelemaan. Hämmennys oli suuri. En ollut hakenut mihinkään. Tuohon aikaan Ruotsissa haettiin yliopistoon lukion päättötodistuksella ja tiettyihin koulutuksiin ulkomaalaiskiintiöissä. Äitini oli laittanut paperit sisään nimikirjoitustani mukaillen. Hän ei jättänyt minulle vaihtoehtoa. Koulutus oli oltava. Aloitin opintoni Göteborgin yliopistossa. Opettajaksi.

Ensimmäinen työni oli Tansanian savannilla. Toimin ruotsalaisen koulun opettajana. Jouduin kuitenkin jättämään tehtävän kesken juuri ennen ensimmäisen lukuvuoden loppumista sairastuttuani lukuisiin trooppisiin tauteihin. Minut lennätettiin Flying Doctorsien toimesta Nairobiin palautumaan. Jäljellä oli luuta ja nahkaa. Ainoa vaihtoehtoni oli sairaalaviikon jälkeen palata takaisin kotiin Ruotsiin.

Toimin opettajana peruskoulussa ja totesin, että tämä ei vieläkään ole minun juttuni. Opettajan opinnoista oli kuitenkin ollut hyötyä. Sen lisäksi, että minulla oli ammatti, olin oppinut tekemään itseanalyysin. Sen hyödyntämisestä tuli ensimmäinen olennainen osa omaa kehitysmatkaani. Lisäksi opin ruotsin kielen ja kasvatin ensimmäiset ammatilliset verkostoni Ruotsissa.

Eduskuntatalon rappuset tuntuivat yhtä korkeilta kuin ne näyttivät

Kaipasin Suomea. Mietin, millaista täällä olisi asua ja tehdä töitä. Löysin verkon kautta tehtävän, jossa haettiin ruotsinkielisen työelämäviestinnän valmentajaa. Minä! Nuori, äidinkieltään murtaen puhuva nainen asteli ensimmäiseen työpaikkaansa Suomessa. Eduskuntatalon rappuset tuntuivat yhtä korkeilta kuin ne näyttivät. Pian toimin samoissa tehtävissä niin suuryhtiössä, pk-yrityksissä kuin useissa ministeriöissäkin. Välillä sain kiirehälytyksen ja taksi ajoi minut paikasta a paikkaan b valmistelemaan valtion ylintä johtoa seuraavan päivän neuvotteluihin. Pian minut kiinnitettiin myös Helsingin yliopiston opettajakaartiin samojen aihepiirien asiantuntijana ja työmääräni siellä kasvoi hyvien palautteiden myötä. Alle kolmekymppisenä olin silloisen urani huipulla. ”Olen valmentanut kaikkia muita paitsi presidenttiä”, totesin ja päätin, että haluan kehittyä ja saada enemmän. 

Olin nuori äiti aloittaessani liikkeenjohdon konsulttina. Koin valtavaa riittämättömyyttä, mutta pääasiassa sain hyvää palautetta. Oli myös jännä kokemus puhua suomea ensimmäistä kertaa urallaan. Pääasiassa keskityin vuorovaikutuksen ja viestinnän sekä johtamisen ja myynnin valmentamiseen. Opin paljon ja sain kutsun osakkaaksi. Se tuntui hullulta. Enhän oikeasti osannut mielestäni mitään. Kärsin huijarisyndroomasta ja pidin mahdottomana valmentaa tasolla, jota itseltäni vaadin, näkemättä koko kuvaa. Mietin, että vain toisen ja suomalaisen maisteritutkinnon myötä voin olla uskottava. 

Pääsin yliopistoon, opiskelin, tein töitä, rakennutin unelmieni talon, sain toisen lapseni, opiskelin toisenkin tutkinnon siinä rinnalla ja tein vielä enemmän töitä. Minua ajoi ura ja taloudellinen hyvä. Vähän yli kolmekymppisenä kansiossani oli kahden yliopiston loppututkinnot ja toistakymmentä muuta todistusta erinäisistä opinnoista ja päälle useampi sertifikaatti. Olin juuri niin poikkitieteellinen kuin olla voi: käyttäytymistieteilijä ja humanisti viestintäpainotuksella ja kaupallisella gradulla sekä liiketoiminnan ja palvelumuotoilun kehittäjä.

Olin kahden pienen lapsen äiti. Käytännössä minulla oli ammatillisesti kaikki hyvin, mutta kaipasin aitoa työyhteisöä ja ajattelin niin kutsutun normaalin työn olevan elämäntilanteeseeni sopivampi. Alani paikat olivat kuitenkin kiven alla ja maailmantilanne tuulinen. Sain hamuamani johtajatittelit myynnin ja liiketoiminnan johtamisen tehtävissä ja vanhan asiakkuuden myötä sain tutustua myös konserniviestintään päällikkötasolla. Koin kuitenkin muutaman vuoden sisään niin yritysfuusion purun, liiketoiminnan alasajon kuin ensimmäisenä työpäivänäni alkaneet yt-neuvottelutkin. Tein myös ensimmäisen kerran elämässäni arvopohjaisen päätöksen irtisanoutua.

Mietin, että tätäkö elämän tarkoitus käytännössä on

Olin totaalisen loppu lasteni eräänä päivänä seistessä oven edessä ja sanoessa: ”Äiti, työssäsi ei ole mitään järkeä. Voisitko olla kotona?" Mietin, että tätäkö elämän tarkoitus käytännössä on. Se, mistä olin aina unelmoinut. Minkä eteen antanut kaikkeni. Edessäni seisoo kaksi lasta, joille vanhemman aito läsnäolo on oman kehityksen kannalta tärkeintä elämässä. Vaihtoehtoni olivat ura tai lapset. Valitsin jälkimmäisen.

Siinä tilanteessa mietin, että mitä ihmettä. Olin rakentanut koko elämäni uran ympärille. Liikkuvaa junaa oli vaikea pysäyttää. Raskain sydämin palasin opettajaksi. Mietin, olinko turhaan kerännyt valtavan tietotaidon ja verkostot vain palatakseni alkupisteeseen. Karua oli myös se, kuinka monet ihmiset ympäriltä katosivatkaan johtajatittelin myötä. Tällä kertaa opettajana sain kuitenkin tehdä töitä nuorten ja aikuisten kanssa. Opettaminen tuntui antoisalle ja kivalle. Erityisesti nautin yliopisto-opettamisesta, koska luentoihin sai linkitettyä työelämän monestakin eri suunnasta. 

Samoihin aikoihin aloin kiinnittämään enemmän huomiota hyvinvointiini. Kiinnostuin ravinnosta ja liikunnasta. Väsyneestä äiti-ihmisestä alkoi kuoriutua nainen, joka näki harmauden sijaan värejä. Hehku herätti huomiota ja pian pyöritin omaa suoramyyntiliiketoimintaa opetustyön ohessa. Opin valtavasti lisää myynnistä ja sen johtamisesta. Samoin omasta voimasta ja siitä, että jokainen voi rakentaa elämänsä myös epäperinteisin keinoin. Uskomalla siihen, mitä tein en myöskään välittänyt enää siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Sain kokea paljon hienoja onnistumisia ja itseni ylittämistä. Tiedostaen, että tämäkin on opetusta antava välietappi.

Henkilökohtainen elämäni oli huutanut punaista jo pidemmän aikaa. Suljin siltä korvani ja silmäni lahjakkaasti. Mietin keinoja saada muutosta aikaiseksi. Lopulta vastaan tuli seinä. Sairastuin bakteerin aiheuttamaan tulehdukseen ja elämäni oli lääkäreiden mukaan kiinni tunneista kolmesti. Kun makasin sairaalan vessan lattialla tippapullotanko toisessa kädessäni pyttyyn oksentaen ja samalla itkien, lupasin, että jos selviän, olen valmis päästämään irti kaikesta, mihin olen ennen uskonut ja mistä on aika luopua.

Joskus kuulen toimivani kuin pieni tiedustelutoimisto

Näin reilut kolme vuotta myöhemmin elämässäni on tuosta ajasta jäljellä lapseni ja uuteen kotiin päästämäni sohva, jolta tätä tarinaa kirjoitan. Tällä hetkellä vastaan liiketoiminnan kehittämisen ja asiakkuuksien osalta osaamisen kehittämisen palveluista oppilaitosmaailmasta organisaatioihin. Sivutoimisesti minulla on yhä yritykseni. Sen muoto muokkautui entisen konsulttikollegan ylipuhumana. Hän totesi useiden keskustelujen myötä, että olen vuosien varrella kasvattanut sellaisen kokonaiskokemuksen, osaamisen ja asioista niiden oikeilla nimillä puhumisen rohkeuden, että sen hyödyntämättä jättäminen olisi haaskausta. Olenkin saanut toimia johdon sparraajana, rekrytoinnin tukena, henkilöprofiloijana, suurtapahtumien moderaattorina, erilaisuuden hyödyntämisen valmentajana, motivaatiopuhujana…

Joskus kuulen toimivani kuin pieni tiedustelutoimisto. Ehkä tuo riittämättömyyden aikana hankittu monialainen osaaminen ja mahdollisuus tutustua laajasti erilaisiin organisaatioihin ja positioihin on antanut kyvykkyyttä ja intoa nähdä isompi kuva. Rakennella suurempia palapelejä. Kyseenalaistaa normeja ja oletuksia. Miettiä, mikä minkin vaikutus mihinkin on ja mitä ympärillä tapahtuu. Nautin haasteiden ratkaisemisesta. Enkä enää pelkää, ettei minusta olisi. Saatikka pidä itseäni toivottomana tapauksena.

Viime vuosina olen enemmän ja enemmän kirjoittanut ja puhunut aiheesta, joka sytyttää minut joka päivä uudelleen. Siitä, kuinka riittämättömyyttä tunteva suorittaja löysi oman arvonsa. Siitä, mitä monen kuplan ja kiiltokuvan alla oikeasti on ja miten sisäisen palonsa voi löytää. Siitä, kuinka uskon yksilön arvon olevan osa yhteisön arvoa. Ja siitä, että itseään arvostavista yksilöistä koostuva yhteisö voi tuottaa ympärilleen sellaista arvovoimaa, joka parhaimmillaan voi muuttaa maailman. Mielenkiinnolla seuraan, minne elämä ja työelämä minut vie. Vuosien työ on kuitenkin luonut tarinan. Ja tuon tarinan oppeineen voin tarjota ihmisille ja organisaatioille toivoen sen voimaannuttavan edes yhden etsimään ja löytämään sen, mikä on oikeasti tärkeää. Itsensä. Arvonsa.

Irina Kalmi

Kuva:
Julia Alakulju