Outin tarina: Intohimoni on auttaa työelämää ymmärtämään meitä eri tavoin työkykyisiä

Ihan ensiksi minusta piti tulla Ritari Ässä. Viisivuotiaan innolla suunnittelin, miten kuljettaisin puhuvan auton, Kitin, kanssa K-kaupasta ruokatilauksia vanhuksille. Aika edistyksellistä 80-luvulla! Muutamaa vuotta myöhemmin kiillotin viihtyisyyden lisäämiseksi lukkoheloja ja työtasoja vanhempieni lukkoliikkeessä Helsingin Merihaassa. Hiilivoimalan vieressä työ oli tietenkin turhaa, mutta jo lapsena minuun iskostui halu tehdä asiat asiakas edellä ja kehittää uusia juttuja. 

Ylioppilaaksi kirjoitin vatsallani. Olin läpikäynyt ensimmäisen selkäleikkaukseni ja tutustunut fysioterapian maailmaan. Kokemukseni sen ajan kuntoutuslaitoksista eivät olleet kovin häävejä. Tuttu tunne siitä, että tämänkin voisi tehdä paremmin, sai opiskelemaan fysioterapeutiksi. Valmistumisen jälkeen tunsin löytäneeni unelma-ammattini. 

Yrittäjäksi ryhtyminen ja oman liikkeen perustaminen pieneen maaseutukylään heti koulun jälkeen kuulostaa näin jälkikäteen hurjalta, mutta siihen aikaan se tuntui itsestään selvältä. Muutaman vuoden jälkeen työllistin kaksi fysioterapeuttia ja tarjosin tilat useammalle ammatinharjoittajalle. 

Jo ensimmäisen yrittäjävuoteni aikana tuli selväksi, etteivät käteni kestä fyysistä rasitusta. Leikkaukset eivät tuoneet helpotusta, joten muokkasin toimenkuvaani. Aloin keskittyä pilates-ohjaukseen ja vanhusten kuntouttavaan toimintaan, ja jätin käsillä tekemisen työntekijöilleni. Kaikesta kuntouttamisesta huolimatta terveyshuoleni vain jatkoivat vakavoitumistaan, ja toimintakykyni laski lopulta olemattomaksi. 

Alle 30-vuotiaana sain diagnoosin harvinaisesta sidekudossairaudesta ja osatyökyvyttömyyseläkkeen. En pystynyt enää kävelemään enkä toimimaan ammatissani. Minulla oli kolme pientä lasta, kaksi hevosta, kaksi koiraa, muistisairaan isoäidin hoitajuus, YAMK-tutkinnon suorittaminen, molempien peukaloiden jäykistysleikkaukset, useita keuhkokuumeita ja keskenmeno. 

Tätä kaikkea seurasi pimeä ajanjakso, enkä edelleenkään pysty sanomaan, miten siitä selvisin. Kun hain apua mielen järkkymiseen, huomasin, ettei terveydenhuollossa ymmärretä lainkaan, mitä työkyvyn menettäminen tarkoittaa psyykkisesti. Monien nousujen ja laskujen jälkeen kouluttauduin ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi ja työnohjaajaksi, ja olin jälleen unelma-ammatissani.

Osa-aikainen työn tekeminen tarjoaa väylän merkitykselliseen elämään

On olemassa sanonta, jonka mukaan jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa. Olen kokenut sen itse – typeryyttäni useamman kerran – ja myöhemmin urallani tukenut muita saman kokeneita. Olen auttanut muita löytämään jälleen itsensä ja oman polun työelämään ja joskus myös hyväksymään sen, ettei sitä enää löydy. 

Sisukkuutta tarjotaan usein vastaukseksi siihen, miten ihmiset selviävät vaikeuksista. Tätä minun on vaikea niellä. Omalla kohdallani kyse on ollut ennen kaikkea joustavuudesta ja luovuudesta. Jos en pysty tekemään yhtä asiaa, etsin keinon, miten tehdä toista. Vaaditaan rohkeutta ja taitoa, että nousee yhä uudelleen naama ruvella asfaltista ylös ja jatkaa matkaa. 

Minulla on ollut, ja tulee aina olemaan, paljon ajanjaksoja, joiden aikana olen täysin työkyvytön. Osa-aikainen työn tekeminen on harvoin tuonut taloudellisesti suurta helpotusta, mutta se tarjoaa väylän merkitykselliseen elämään, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tunteen, etten mene hukkaan. Olen opiskellut aina, kirjaimellisesti viimeiset 24 vuotta, myös silloin kun olen ollut sängyn pohjalla. Osaamista ja näkökulman vaihtamisen taitoa on näistä kertynyt melkoisesti.  

Työn tekeminen on aina ollut minulle todella tärkeää. Vaikeinta työkyvyttömyydessä onkin se, ettei työhön pysty aina ja välillä on vain pakko levätä. Minun on täytynyt hyväksyä, että vaikka voin tehdä paljon työkykyni eteen, sairauteeni ei kuitenkaan ole parannuskeinoa, enkä saa itseäni kivuttomaksi tai oireettomaksi.  

Paras tapa tukea työkykyä on laittaa muut asiat työn edelle. Se kuulostaa ehkä joillekin helpolta, mutta minulle se on ollut äärimmäisen vaikeaa ja vaatinut sinnikästä harjoittelua. Nykyään merkkaan kalenteriin ensin työkykyäni tukevat asiat, kuten fysioterapian, ratsastuksen ja vapaapäivät, ja varaan aikoja asiakkailleni vasta tämän jälkeen. Se, että nautin työstäni suunnattomasti, tekee tästä vaikeaa. Edelleen keräilen toisinaan itseäni ylitekemisen jäljiltä.

Intohimoni on auttaa työelämää ymmärtämään meitä eri tavoin työkykyisiä ja näkemään potentiaalimme. Suurin ylpeyden aiheeni on se, että olen vuosien työn tuloksena rakentanut osatyökykyisen psykologista asiakasymmärrystä kuvaavan mallin. Haaveilen Suomesta, jossa jokainen, joka haluaa, voi tehdä työtä omalla työkyvyllään. Harvoin olen tavannut niitä, jotka eivät halua tehdä työtä. Lähes aina on kyse siitä, ettei systeemimme jousta. Ihmisen työkyky ei nimittäin ole stabiili. Koko työelämää pitäisi tarkastella aivan uudessa valossa, jos haluamme saada osatyökykyisten valtavan potentiaalin valjastettua.

Urapolkuni sairauden kanssa on tuonut minulle tavattomasti uniikkia osaamista ja vienyt minut paikkoihin, joista olen haaveillut. Se on myös tehnyt raastavan kipeää, aiheuttanut häpeää ja ollut taloudellisesti kannattamatonta. Olen saanut tehdä palkitsevaa työtä, kehittää ja keksiä uutta. Asiakkaideni jakamat tarinat ja heidän onnistumisensa ovat kannatelleet vaikeina hetkinä. 

Tituleeraan itseäni työkykyasiantuntijuuden moniottelijaksi. Ilman kuljettua polkuani tämä ei olisi mahdollista.

Outi Kainunkangas
Yrittäjä
Silmuja Oy