Kirsi Elinan tarina: Yliopistolta yrittäjäksi
Lapsena haaveilin urheilijan urasta. Elin ja hengitin liikuntaa, ja urheilusta tuli minulle tapa ilmaista itseäni. Lukioiässä jouduin kuitenkin kohtaamaan sen, että kehoni ei kestänyt unelmien tavoittelua. Se oli musertavaa aikaa, ja tunsin olevani eksyksissä. Urheilun kautta olin kuitenkin oppinut rakastamaan tarinoita ja viestintää. Toimittajan ura alkoi kiinnostamaan, ja uudet unelmat hahmottua.
Hain opiskelemaan puheviestintää Jyväskylän yliopistoon. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, mutta toisella kerralla pääsin sisään. Opiskelu tuntui alusta alkaen oikealta valinnalta. 1990-luvulla toimittajan ammatti oli arvostettu. Televisio- ja radio-ohjelmia suunniteltiin ja käsikirjoitettiin huolella. Ala kuitenkin muuttui nopeasti, kun kaupalliset radioasemat ja tositelevisio syrjäyttivät vanhan ajan journalismin. En kokenut alaa enää omakseni.
Yliopisto akateemisena ympäristönä sytytti kipinän tutkimustyöhön. Kun opiskelukaverit bilettivät, istuin kirjastossa lukemassa tentteihin ja työstämässä esseitä. Tein lähes kahden maisterintutkinnon verran opintoja siinä ajassa, kun kurssikaverini saivat yhden tutkinnon valmiiksi. Vaikka opinnoista saatu tieto antoi vahvan pohjan, jälkeenpäin olen harmitellut suorituskeskeistä opiskeluaikaa. En tuolloin vielä osannut arvostaa ystävyyden ja sosiaalisten suhteiden merkitystä. Kuvittelin, että askeettinen elämäntapani ja ahkeruuteni palkittaisiin menestyksellä työelämässä. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi.
Opetustöiden kautta kohti tutkimusta
Ennen valmistumistani maisteriksi minut kutsuttiin opettajaksi yliopistolle. Muutos opiskelijasta opettajaksi tapahtui yhdessä yössä, ajan tavan mukaan ilman perehdytystä. Yhtäkkiä minun oli hallittava yliopiston hallintokäytännöt ja samalla suunniteltava täysin uusi viestinnän opintokokonaisuus. Se oli valtava haaste, mutta onnistuin siinä.
Samalla aloin huomata yliopistomaailman varjopuolia. Nuoria osaajia käytettiin surutta hyväksi, ja opetukseen keskittyminen tarkoitti urakehityksen pysähtymistä. Työnarkomaanina minä janosin nousujohteista uraa. Avioliiton myötä minulle tarjoutui tilaisuus irrottautua yliopistosta, ja käytin sen hyväkseni. Etenkin siksi, että olin syvässä kriisissä, sillä vuotta vanhempi veljeni oli menehtynyt onnettomuudessa.
Muutaman vuoden ajan tein töitä ja etsin omaa polkuani. Rahastin erilaisia organisaatioita vuorovaikutuskoulutuksilla. Tuohon aikaan työyhteisöjen ja liiketoiminnan ongelmat yritettiin ratkaista päivän mittaisilla esiintymiskoulutuksilla. Turhauduin, sillä tajusin, että ongelmien juurisyyt ovat syvemmällä. Pintapuolinen koulutus ei voisi tarjota kestäviä ratkaisuja asiakkailleni, eikä raha motivoinut minua tarpeeksi.
Kiinnostuin työelämän kehittämisestä. Vuonna 2003 elämäni muuttui jälleen, kun minut valittiin Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen huippututkimusyksikköön Helsingin yliopistoon. Pääsin osaksi nelivuotista tohtorikoulutusohjelmaa, joka tarjosi paitsi syvällistä teoriaopetusta myös mahdollisuuden osallistua laajoihin kehittämishankkeisiin. Yhä edelleen minulta kysytään, kannattiko vaihtaa hyvätuloisen viestintäkonsultin työ tutkijan epävarmuuteen. Vastaukseni on aina sama: kyllä kannatti. Ilman noita vuosia en olisi oppinut taitoja, joita tarvitsen nykyisissä tehtävissäni yrittäjänä.
Menetyksiä, haasteita ja selviytymistä
Vaikka olin löytänyt paikkani tutkimuksessa, elämä toi mukanaan suuria haasteita. Kahden pienen lapsen äitinä arki oli hektistä, mutta suurin isku tuli, kun toinen lapsistani sairastui vakavasti toisen ollessa sylivauva. Alkoi kuukausien taistelu lapseni hengestä. Oman terveyteni kustannuksella yritin pitää perheemme arjen koossa.
Samaan aikaan menetin äitini aggressiiviseen syöpään. Hän oli ollut elämäni tukipilari. Surun keskellä sain yliopistolta viestin, että työsuhdettani ei voitu enää jatkaa, sillä äitiys- ja sairauslomat olivat tehneet minusta liian kalliin työntekijän. Tutkimusyksikköni esihenkilöt ja kollegat auttoivat ja järjestivät minulle satunnaista tuntiopetusta. Ensin tein yhden keikan avoimessa yliopistossa, minkä jälkeen mahdollisuuksia alkoi tulla lisää. Parhaimmillaan vedin vuosittain erillisillä työsopimuksilla noin 20 opintojaksoa. Luennollani saattoi istua samaan aikaan yli 200 opiskelijaa.
Rakastin opetustyötä, ja opiskelijat tuntuivat rakastavan minua. Elämässäni oli vihdoin vähän valoa, mutta syksyllä 2015 pimeni taas. Isäni menehtyi taisteltuaan vain kuukauden syöpää vastaan. Uutisissa silloinen pääministeri luki madonlukuja meidän kansalaisten tuottamattomuudesta. Helsingin yliopisto ilmoitti mittavista irtisanomisista ja leikkauksista. Romahdin totaalisesti ja ajauduin syvään masennukseen. Olin vakuuttunut, että olin epäonnistunut elämässäni ja olisin vain taakaksi läheisilleni ja koko yhteiskunnalle.
Yrittäjänä uuteen alkuun
Elämä kuitenkin tarjosi uuden mahdollisuuden, kun turkulainen yritys bongasi tietoni työmarkkinasivustolta. Pakkasin kimpsuni ja muutin arkiviikoiksi Siuron kodistamme Turkuun 15 neliön vuokraboksiin. Vastasin yrityksen teknologian myynnistä yrityksiin ja oppilaitoksiin. Toiminta ei ollut kuitenkaan vakaalla pohjalla ja yritykseltä loppuivatkin palkkarahat vuosi työllistymiseni jälkeen.
Lyhyt myyntikokemus oli kuitenkin osoittanut, ettei yritystoiminta ollut rakettitiedettä. Hyvällä tuotteella ja asiakkaiden tarpeita kuuntelemalla voisi päästä pitkälle. Olin myös huomannut, että asiakkaat olivat kiinnostuneet minusta ja ajatuksistani enemmän kuin edustamani yrityksen teknologiasta.
Markkinoiden kaipaama tuote löytyikin siis omasta osaamisestani. Kun ahkerasta hakemisesta huolimatta valmista asiakasta eli työnantajaa ei osaamiselleni löytynyt, päätin raivata itse itselleni tien työelämässä. Ryhdyin pikkuhiljaa suuntautumaan yrittäjäksi.
Panostin verkostoitumiseen useissa ammatillisissa yhdistyksissä ja löysin LinkedInin ilmaisena markkinointikanavana. Pikkuhiljaa seuraajieni määrä kasvoi ja kasvoi.
En kuuna päivänä ollut haaveillut yrittäjyydestä. Vanhempani tekivät uransa kunnalla ja valtiolla ilman sen kummempia ponnisteluja. Kunhan vain aamulla heräsivät töihin ja illalla raahautuivat takaisin kotiin. En ollut nähnyt tai kokenut yrittämisen kokonaisvaltaisuutta. Tutkijana olin tottunut mittaamaan menestystä tutkinnoilla ja julkaisuluettelon pituudella. Urheilijana taas ihmisarvoni oli vaihdellut sen mukaan, kuinka nopeasti pystyin vaikkapa pinkomaan ratakierroksen.
Vuonna 2019 perustin kuitenkin toiminimen ja vuonna 2021 nykyisen yritykseni Kasvun Katalyytti Oy:n. Yrittäjänä olen päässyt toteuttamaan erilaisia valmennuksia ja koulutuksia joko itsenäisesti tai lukuisten yhteistyökumppaneideni kautta. Olen päässyt hyödyntämään syvällistä asiantuntemustani osallistavana työn kehittäjänä useissa yhteiskunnallisesti merkittävissä hankkeissa, esimerkiksi työllisyysalueuudistukseen liittyen. Olen siis päässyt tekemään juuri niitä tehtäviä, joihin tutkijakoulutus minut on valmistanut. Viime vuosina olen täydentänyt ammatillista osaamistani hankkimalla Executive Business Coachin ja työnohjaajan pätevyydet sekä suorittanut hallitus- ja strategiaosaajan HHJ-tutkinnon.
Yrittäjyys on tuonut eteeni myös uusia ansainnan mahdollisuuksia, joista en nuorena osannut haaveillakaan. Radiotoimittajan koulutuksesta on ollut hyötyä toimiessani podcast-hostina ja äänelläni koulutettu tekoäly mahdollistaa äänikirjojen kustannustehokkaamman tuotannon. Myös sosiaalinen media on yllättänyt. Nuorempien ikäpolvessa saatetaan jo lapsuudessa unelmoida influencerin urasta. Minulle taas mahdollisuus ansaita rahaa yhteistyödiileillä LinkedInissä on tullut aivan puskista.
Vaikka kaipaan yhä säännöllistä päivärytmiä ja työyhteisön tuomaa tukea, olen oppinut hyväksymään sen, että polkuni on ollut erilainen. Kutsumukseni olen puhumisen lisäksi löytänyt kirjoittamisesta. Vuonna 2023 toteutui yksi haaveeni, kun Kauppakamari julkaisi ensimmäisen kirjani Moderni johtaja – Työsuhteiden johtamisesta toiminnan johtamiseen.
Unelmia tulevaisuudelle
Työelämä on murroksessa, ja vakituiset työpaikat ovat harvinaisempia kuin koskaan. Nuoria haluaisin auttaa ymmärtämään, että oman polun löytäminen vaatii muodollisten tutkintojen lisäksi muutakin. Esimerkiksi verkostoitumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Jos verkostoja ei vielä ole, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa niiden rakentaminen.
Vaikka olen saavuttanut paljon, tutkijanura ei ole koskaan jäänyt kokonaan taakse. Unelmatyöni olisi sellainen, jossa voisin yhdistää tutkimuksen ja osallistavan kehittämistyön eri organisaatioissa. Yhä edelleen – ja toivottavasti loppuelämäni – saan myös sivutoimisesti kouluttaa nuoria tulevaisuuden osaajia moderniin työelämään sekä Helsingin yliopistossa että kansainvälisessä Helsinki School of Businessissa (HELBUS).
Unelma urheilijan urasta on myös jälleen hengissä. Suunnitelmissa on vielä joskus ehtiä mukaan veteraanikisoihin jossakin raakaa voimaa vaativassa lajissa.
Kirsi Elina Kallio
Kuva: Sam Jamsen