Päivin tarina: Täsmätyökykyinen psykologi – miten rakensin urani kerran ja sitten vielä uudelleen

Psykologia oli täysin uusi maaperä minulle, mutta löysin pian tieni kirjaston käyttäytymistieteiden hyllylle. Lukioon mennessä valitsin itsestään selvästi psykologian opinnot valinnaisena, mutta tunnit menivät lähinnä viisastellessa, sillä olin useimpiin käsiteltäviin aiheisiin tutustunut jo etukäteen.

Lukion jälkeen tuli välivuosi, toinen ja kolmaskin. En päässyt opiskelemaan psykologiaa, mutta en myöskään mitään muutakaan. Vanhempani repivät hiuksia päästään: tuosta tytöstä ei tulisi ikinä mitään. Sitten TE-toimisto tarjosi minulle mahdollisuutta osallistua nuorten ohjaavaan koulutukseen. Menin sinne huvikseni, ja valmennusta oli vetämässä psykologi. Olin aiemmin ajatellut, että minusta tulisi psykologian tutkija, mutta nyt mielessäni alkoi itää toinen ajatus. Ehkä minusta tulisikin uraohjaaja?

Psykologin ura aukeaa

Seuraavassa haussa pääsin vihdoin opiskelemaan. Ahmin samoin tein myös opettajan pedagogisen pätevyyden, sillä ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä, jos haen ohjaavaksi kouluttajaksi. Ensimmäinen työpaikkani oli koulupsykologin viransijaisuus, mutta jatkoin yhä sinnikkäästi työnhakua ja pääsin aikuiskoulutuskeskus Amieduun ohjaavaksi kouluttajaksi. Olin onnellinen, ylpeä itsestäni ja innoissani siitä, että unelmani kävivät toteen.

Seitsemän vuotta hurahti ohjaavassa koulutuksessa. Ajattelin, että ehkä minun olisi hyvä nähdä muutakin kuin aikuiskoulutusmaailmaa. Ryhdyin etsimään uutta työtä, ja lähetin konsulttifirma MPS:lle avoimen hakemuksen. Tiesin, että siellä oli etsitty psykologikonsultteja pari kuukautta aiemmin. Työ olisi lähinnä rekrytointiin liittyvää, mutta esimerkiksi valmennuksia olisi myös mahdollista tehdä.

Kun avoin hakemukseni oli kilahtanut MPS:n rekrytointijärjestelmään, sieltä soitettiin miltei samoin tein. Haastattelun ja soveltuvuusarvioinnin jälkeen pääsin kirjoittamaan työsopimuksen. Konsulttina työskentely oli jälleen iso kasvun paikka, mutta kokeilemalla ja mokailemalla pääsin eteenpäin. Aloin saamaan omia asiakkuuksia, ja etenin uudelleensijoittumisvalmennuksista vastaavaksi kehityspäälliköksi. Se tehtävä sopi minulle kuin nappi nenään, sillä pidin uuden kokeilemisesta, asioiden parantamisesta ja sisällön tuottamisesta.

Elämä heittää kärrynpyörää

Elokuussa 2018 huomasin ajattelevani, että elin varmasti elämäni parasta aikaa. Olin innoissani harrastuksistani, perheen kanssa oli asiat hienosti ja tunsin toteuttavani itseäni työssä. Yksi ilonaihe oli se, että minut valittiin kansainväliseen uudelleensijoittamisvalmennusten verkostoon operationaalisen hallituksen jäseneksi. Näin pääsin vahvistamaan kansainvälistä työkokemusta ja jakamaan osaamistani laajasti.

Seuraavassa kuussa sairastuin flunssaan. Siitä alkoivat omituiset oireet, jotka lopulta vammauttivat käteni ja jalkani ja aiheuttivat pitkiä sairauslomajaksoja. Vuoden kuluttua sain diagnoosin. Minulla oli krooninen väsymysoireyhtymä eli ME-tauti. Jalkani ja käteni vammautuivat ja väsymys oli kovaa, mutta keskittymiskykyni alkoi parantua ajan kanssa ja lääkityksen avulla.

Tästä alkoi uusi jakso työelämässäni. Toisinaan yritin palata osa-aikaisesti töihin, välillä olin pitkään sairauslomalla. Vastuitani töissä alettiin siirtämään muille. Lopulta totesimme työnantajani kanssa, että en voi palata kehityspäällikön tehtäviin. Sitä ja kansainvälisen verkoston menettämistä olen työn suhteen surrut eniten.

Työelämä uusiksi

Lopulta jouduin tilanteeseen, jossa minun täytyi rakentaa työelämä alusta lähtien uudelleen. Kiinteä osa-aikainen työ ei tuntunut sopivan ja täytyi miettiä, miten saisin mahdollisille sairauslomajaksolle sosiaaliturvaa. Hain osa-aikaista työkyvyttömyyseläkettä, mutta sitä ei myönnetty.

Sovin työnantajani kanssa, että teemme nollatuntisopimuksen ja työskentelen sen mukaan, miten vointini sallii. Löytämieni lääkitysten vuoksi vointini alkoi tasaantua ja pystyin tekemään enemmän töitä. Ryhdyin etsimään lisää työnantajia, jotka voisivat tarjota minulle tuntipalkkaisena töitä, sillä yhdeltä työnantajalta en saanut tarpeeksi työtunteja. Yrittäjäksi en voisi ryhtyä sosiaaliturvasyistä.

Törmäsin monta kertaa siihen, että työnantaja saattaisi rekrytoida minut joko kokoaikaisesti palkallisena tai osa-aikaisesti yrittäjänä. Jouduin hassuun tilanteeseen. Työkykyä ja työhalua olisi ollut enemmän ja töitäkin riittäisi, mutta en voinut ottaa sitä vastaan, koska en voinut työskennellä yrittäjänä. Lopulta löysin vielä kaksi työnantajaa, joille tuntipalkan maksaminen ei ollut ongelma.

Niin pääsin sukeltamaan itselleni uudelle alueelle eli työterveyspsykologian pariin. Totta kai minua jännitti. Miten osaisin kohdata työssä uupuneita tai muuten huonovointisia ihmisiä, kun työ on minulle itselleni ollut lähinnä hyvinvoinnin lähde? Osaisinko samaistua heidän asemaansa ja olla tarpeeksi empaattinen? Pelko oli turha, sillä koin solahtavani aika kivuttomasti työterveyspsykologin rooliin. Huomasin myös, että tapaamiset kanssani todella auttoivat ihmisiä heidän tilanteissaan.

Työ nousee arvokkaaksi asiaksi silloin, kun työkyky on vaakalaudalla. Se tuo elämänrytmin, tekemistä päiviin ja yleensä myös arvokkaan ja tärkeän työyhteisön. Vaikka minulla ei ole samanlaista työuraa kuin ennen sairastumistani, olen silti kiitollinen, että olen löytänyt tavan tehdä töitä osatyökykyisenä ja vammaisena – ja vieläpä omalta alaltani.